— Mutta se on niin vaikeata, — jatkoi Lauri ja hänen sanoistaan kajahti aivan kuin suuttumusta, aivan kuin hän ankarasti olisi itseään soimannut.
— Anna olla sitte! — lausui Terttu samaan sävyyn ja vienosti hymähti. — Eihän se ole vält… eihän siihen pakkoa ole, — korjasi hän alottamansa lauseen.
— Etkö todellakaan sitä vaadi? — sanoi Lauri ja nyt todellakin tarttui Terttua kädestä, välittämättä ihmisistä, jotka tulivat heitä vastaan ja kulkivat heidän ohitsensa Eläintarhan tiellä, jonne he jo olivat saapuneet.
— Tietysti en, — vastasi Terttu, joka tunsi Laurin käden puristuksen. — Eikähän minulla ole siihen mitään oikeuttakaan, — lisäsi hän ja irroitti samalla kätensä.
— Aivan oikein, — sanoi Lauri. — Olet aivan oikeassa, — lisäsi hän ja loittoni hieman Tertusta.
— Mutta voinen kai toivoa, että unhotat kaikki? — kysäsi Lauri vielä.
— Olen aikoja sitte sen anteeksi antanut, — vastasi Terttu, muuttaen tuon sanan voimakkaammaksi käsitteeksi, — niinkuin sen kyllä ehkä olet, huomannut, — lisäsi hän vielä.
— Kyllä, kyllä, kyllä, — sanoi Lauri melkein intomielin ja tavoitteli jälleen Tertun kättä.
Terttu nyt melkein ojensikin kätensä Laurille, joka voimakkaasti puristi sitä kädellään.
— Kas, kuinka Töölön lahti on tyyni ja kirkas, — lausui silloin Terttu, kohta taas kätensä irroittaen. Ja Lauri huomasi Tertun tahtovan, että se keskustelu siihen nyt päättyisi.