Terttu oli kyllä toivonut saavansa täydellisen tiedon Laurin silloisesta lähdöstä Hangosta, mutta toiselta puolen hän nyt ikäänkuin pelkäsikin kuulla kaikkia yksityiskohtia siitä. Kun hän nyt joka, tapauksessa sai nähdä Laurin katumuksen ja samalla huomasi, kuinka vaikeata niiden ilmaiseminen oli Laurille, niin hänessä aivan itsestään raukesi halu syventyä uudelleen noihin ikäviin tapahtumiin. Ja kun hän huomasi, minkä helpotuksen tuon, niinkuin Lauri sanoi, vaatimuksen peruutus tuotti Laurille, niin tuntui hänestä itsestäänkin nyt helpommalta olla tällä lailla. Hänen oli nyt sitäkin keveämpi olla, kun tämä kaikki selvästi todisti, että Lauri oli häntä ajatellut, häntä muistellut. Niin, Terttu alkoi todellakin olla aivan vakuutettu, että Lauri häntä sittenkin rakasti. Tuntui kuin tuo rakkauden tunne, Laurin rakkaus, nyt vasta ensi kerran olisi hänelle tullut ilmi. Siihen asti se oli ollut hämärän peitossa, nyt se tuli päivän valoon.
Tertun huomautuksen johdosta Laurikin loi silmänsä peilikirkkaalle lahdelle, jossa souteli muutamia veneitä, kuljettaen iloisesti laulavaa nuorisoa. Kaisaniemen puolella parveili rannalla myöskin yleisöä. Yksinäinen veturi, kimakasti vihellellen ja tuprutellen höyrynsekaista harmaata savua, kiiti rataa myöten lahden poikki Alppilaan päin. Vielä kauempana, Töölön puolella, kohosi tornineen Kansallismuseo ja jonnekin sinne länsisatamaan, Suomenlahteen, upposi säteillen päivän kultainen kehä. Ja Lauri lausui:
— Ihmiseenkin vaikuttaa luonnossa vallitseva rauha. Tuntuu kuin olisi uudesta syntynyt.
— Niin, — sanoi vain leppoisasti Terttu. Hänkin tunsi olevansa kuin uudistunut ja rauha vallitsi nyt hänenkin rinnassaan.
He nousivat astimia myöten tielle, joka "Vanhain kodin" kohdalta laskeutuu lahden rantaan ja sieltä pengertä pitkin vie Kaisaniemeen. He astuivat aivan verkalleen ja keskustelivat rauhallisesti; ja kun he saapuivat kotiin, tuntui elämä heistä valoisalta.
II.
Viikon päivät kuluivat sen jälkeen rouva Alanteen asunnossa tasaista hiljaista kulkuaan. Mitään muutosta sairaan terveyden tilassa ei tapahtunut, — ei parempaan eikä huonompaan päin. Tohtori Aulanko kävi silloin tällöin siellä tavanomaisilla käynneillään ja Toini hoiti sairasta tahi pikemmin seurusteli hänen kanssaan päiväkaudet, jopa usein oli yötkin hänen luonaan. Ja Terttu vuorotteli aika ajoin Toinin kanssa, jotta Toinikin pääsisi kaupungilla käymään ja saisi levätä yksitoikkoisesta, ikävästä toimestaan. Mitään erikoisempaa tietenkään ei sairaan hoidossa ollut tehtävää, mutta rouva Alanteen omasta pyynnöstä ja lääkärin neuvosta oli, — Tertunkin tähden, ettei hänen terveytensä vielä kaikesta kärsisi, — asia järjestetty tällä lailla.
Lomahetkinään, kun eivät talon ja hänen omat asiansa hänen aikaansa vaatineet, lueskeli Terttu Laurin hänelle antamia väitöskirjan arkkeja. Se historiallinen osa, joka hänellä oli käsissään, ei hänessä varsinaista mielenkiintoa herättänyt. Päinvastoin se tuntui hänestä hieman kuivakiskoiselta kaikkine perinpohjaisine tietoineen ja alaviittauksineen, jotka siihen oli koottu ja aineenmukaisesti järjestetty. Mielenkiinnolla Terttu sen sijaan odotti jatkoa, jota Lauri niinä päivinä innolla oli alkanut viimeistellä. Näitä töitään varten Lauri usein kävi yliopiston kirjastossakin, niin että Terttu häntä välistä näki hyvinkin vähän päivän kuluessa, varsinkin koska Lauri kävi kaupungilla ruokailemassa.
Laurin kerran poissa ollessa Terttu meni jotakin asiaa toimittamaan hänen huoneeseensa. Kirjoituspöydällä oli hajallaan koko joukko kirjoituspaperin lehtiä, täyteen kirjoitettuja, korjattuja, ristillä ylipyyhkäistyjä, lisäyksillä täytettyjä, niin että kaikesta näkyi kiehuvan työn jälkiä. Muutamia kirjoja oli myöskin lehtien joukossa pöydällä ja vasemmalla puolella oli auki Goethen romaani, josta Lauri juuri väitöskirjaansa valmisteli. Romaanin reunaan oli erääseen kohtaan tehty lyijykynällä huomautusmerkki ja kun Terttu katsoi siihen ja sitte loi silmänsä paperille, niin näki hän, että Lauri oli romaanista suomentanut seuraavat lauseet:
"Oikeastaan — — — olemme itse syypäät siihen, jos meitä kohtaa sellainen yllätys. Voimme kyllä kuvitella mielessämme maalliset asiat ja olletikin avioliiton siteet hyvinkin kestäviksi, ja mitä viimeiseen asiaan tulee, niin houkuttelevat meitä huvinäytelmät, jotka aina näemme uusiintuvan, sellaisiin kuvitteluihin, jotka eivät pidä yhtä maailman menon kanssa. Komediassa näemme avioliiton monen näytöksen läpi jatkuvien esteiden pidättämän toivomuksen viimeisenä päämääränä, ja siinä silmänräpäyksessä, kun se on saavutettu, putoaa esirippu ja hetkellinen tyydytys kaikuu siitä sielussamme. Elämässä on toisin, siinä jatkuu näytelmää vielä esiripun takanakin ja jos esirippu uudelleen nousee, niin ei mielellään enää tahdo siitä mitään nähdä eikä kuulla."