— Onko hän asunut teillä ennenkin? — kysyi Helmi edelleen.
— Ei, — sanoi Terttu lyhyesti.
— Mutta sinä tunnet hänet kuitenkin vanhastaan, vai? — uteli Helmi vaivattomasti.
— Kyllä, — Hangossa tutustuimme toissa vuonna, — oli Tertun vastaus.
— Niinkö?! — huudahti Helmi. — No, sitte ehkä olette kihloissakin? — lisäsi hän yhtä luontevasti.
— Emme — sinnepäinkään, — vakuutti Terttu, katsoen suoraan Helmiä silmiin, joissa huomasi veitikkamaisen ilmeen.
— Mutta varmasti menette? — kysyi Helmi yhä samaan sävyyn.
— Älä viitsi laskea leikkiä! — koetti Terttu väistellä vastausta.
— No, jos niin on, niin voin sanoa sinulle, että olen antanut sille miehelle rukkaset, — tokaisi Helmi aivan kuin olisi Terttua tikulla silmään pistänyt.
Terttu ällistyi noista sanoista niin, ettei hän voinut sanoa mitään, vaan tunsi poskensa lehahtavan punaisiksi. Samalla tunsi hän, että hänen sydämensä alkoi sykkiä tavallista nopeammin. Ja kun Helmi pitkään aikaan ei sanonut mitään, niin tuli Tertun huulilta vihdoin lause: