— Ei sitte enää mitään tapahtunut, — lohdutteli Helmi mitään aavistamatta, aivan viattomasti.
— Minä en nyt mene pois täältä, — sanoi silloin Lauri ja istuutui viereeni sohvalle, yrittäen jälleen kiertää käsivartensa ympärilleni.
— Ei, Lauri, ei, — sanoin minä. — Sinä menet, ellet tahdo, että i'äksi jäämme vihamiehiksi.
— Vaikka niinkin, kunhan kerran vain saan sinut omistaa, — vastasi hän, jälleen syleillen minua ja painaen päänsä rintaani vasten.
— Silloin menen minä pois, — sanoin minä ja yhdellä ponnahduksella pääsin irti hänestä ja ulos kojustani. Hän seurasi jäljessä, minä pujahdin jälleen kojuuni, vaivoin sain oven kiinni ja lukkoon.
— Hyvää yötä! — sanoin hänelle sisältä, mutta en kuullut mitään vastausta.
Minä vaivuin alassuin vuoteelleni ja makasin siinä kauan ennenkuin voin riisuutua. Oi, se oli vaikea hetki, vaikea yö! Minä kärsin kauheasti ja minä olin vakuutettu, että hänkin vietti yönsä samallaisten tuskien vallassa.
Terttu oli sittenkin, pää vasemman käden rystyitä vasten, kyynärpää tuolin käsinojalla, otsa rypyssä ja katse maahan tuijottaen, kuunnellut loppuun tämän avomielisen tunnustuksen.
— Miksi tuon kaiken sitte minulle kerroit? — sanoi hän hetkisen kuluttua taaskin hiljaa.
— Siksi, että sen tietäisit, koska hän nyt asuu teillä, eikä tiedä, mitä vielä voi tapahtua, — vastasi Helmi, nousten paikaltaan, ja astui muutaman askeleen edestakaisin, käsivarsiaan huitoen, ikäänkuin voimistellen. — Oo, se oli mies, oikea rohkea, uljas miehinen mies?! Semmoista minä rakastan, — lisäsi Helmi vieläkin.