SIPI. Kuulehan, Sanna! Osaathan sinä laulaa?
SANNA. Laulajathan ne tulee kukolle pojatkin. Vaan eihän sitä jaksa laulaa, joll'ei kasta kaulaa.
SIPI. Se on totta. Ammoin sitte tanssia. — Mut laulatkos ja tanssit "vanhaa Loikkaa", jos ryypyn saat? (Ottaa kaapista ryyppylasin, johon siellä olevasta pullosta kaataa konjakkia.)
SANNA (katsellen ympärilleen). Jos ei vaan vallesmanni nä'e, niin vaikka pääla'ellani.
LOIKKANEN. Sepä lystiä olisi nähdä.
SIPI. No, täss' on: juo! (On antamaisillaan, vaan pidättää.) Ei. Mutta kuulehan: sanos ensin, oletkos, Sanna, koskaan ollut rakkauden piehkinässä?
SANNA. Minäkökö? Hö, hö! Mitenkäs muuten minä näin viisaaksi olisin tullut? Sillä, nähkääs, ensin sitä on niin tuhma kuin pässin pää, kun rakastuu, sitte, niin kauan kuin rakastaa, sitä on hullu, ja sitte, kun on rakastanut, niin siitä hulluudesta tulee niin viisaaksi, niin viisaaksi, että voipi selittää sekä tähdet että taivaat — phy-hyyy! (Viheltää ja tekee kädellään kaaren ylös ilmaan.)
LOIKKANEN. Mutta kukas hullu se oli niin viisas, että tuohon Sannaan rakastui?
SANNA. Kukako? Se sama, joka sitte teki niin viisaasti, että minut jätti. Muutenhan minä olisin hullujenhuoneesen joutunut.
SIPI. No, tuoss' on: juo! Eläkä viisastele enää!