(Hyväilee Annia.)
KUSTAAVA. Mutta tuo se vasta on puhetta! Ja vielä on jumalinen olevinansa! Niinkö sitä neljännessä käskyssä käsketään tekemään?! Omaa lastaan vanhempiaan vastaan yllyttää! On se jo!…
TAHVO (kiukustuen). Hä? Etkö jo taukoa?! Senkin — perkele!
ANNI. Isä hyvä! Elkää vihastuko!
TAHVO (lauhtuen; itsekseen:) Herra, anna anteeksi syntini!
KUSTAAVA (Annille). Sitä käärmettä! Juonittelee vaan. Eiköpä lie jo ottanut salaa kihloja joltakin toiselta.
TAHVO. Vaikka olisi jo ottanutkin. Se on hänen asiansa. Eikä se sinuun kuulu.
KUSTAAVA. Vai ei kuuluu? Pilkanko esine minä sitte vaan täällä olen? Ja lapsesi häväistävänä? No, jos se sillä lailla on, niin sitte ei auta enää muu, kuin poislähtö kokonaan. Tahikka lähteköön hän! Jompikumpi! Me ei nyt tässä enää sovita yhdessä olemaan.
ANNI. Mitä te nyt, äiti?… Elkää!
TAHVO. Kun et sovi, niin lähde! Mutta Annia sinä et vaan pakoittaa saa.