ANNI. Ymmärränhän minä sen hyvin, minkä tähden hän minut pois tahtoo…
Eihän hän saata minua rakastaa… Ja tiellähän minä olenkin.
TAHVO. Mitä sinä…? Anni! Ainoanko lapsenikaan minä en saisi omanani pitää?!
ANNI. Vaikeahan teidänkin on, isä, — minun tähteni.
TAHVO. Vaikea nähdä ja kuulla tätä kaikkia, — varsinkin kun hellää äiti-vainajatasi muistelen, — ei muu. Sillä niin kauan kuin Jumala minulle ikää suo ja minä voimissani pysyn, ei sinulta tarvitse leipä puuttua.
ANNI. Sen tauttahan sitä minä en tahtoisi teitäkään jättää, kun jo alatte vanhaksi ja heikoksi käydä.
TAHVO. Kukaan ei sinua siihen pakoita eikä voikaan pakoittaa. Elä ja ole, niin kauan kuin tässä viihdyt olemaan, itse tahdot ja siedät olla,
ANNI. Sitähän minä koetan. Mutta jos te vaan vaaditte, isä, että hänet ottaisin, niin … teidän tähtenne … teidän ja äidin…
TAHVO. Asariaksenko? Enkä … en vaadi. Etkä saakaan sitä tehdä … minkään tähden … vastoin omaa tahtoasi.
ANNI. Kiitos, rakas isä, kiitos.
TAHVO. Lapseni! — Vaan sitte tapahtukoon Jumalan tahto, kun olet löytänyt oman mielesi mukaisen. Silloin en minäkään sinua pidätä. En kiellä enkä käske. Saat tehdä miten itse haluat. Jokainen on oman onnensa seppä.