KUSTAAVA (menee ja silittää Annin päätä). Mitä sinä nyt?… Enhän minä sinua kieliä. Jatka sinä vaan! Mutta kun minä kuulin sinun laulavan, niin se koski niin kovasti sydämmeeni, että minun oikein piti tulla säälittelemään sinua. Jatka, jatka vaan, käpyseni!
ANNI. Enhän minä sitä… Vaan se taannoinen antakaa anteeksi!
KUSTAAVA. Ka, vai! Sitäkö sinä? Voi, voi! Sekös se nyt niin sinun omaatuntoasi painaa? Ja minä olin sen jo melkein unhottanutkin. No, vaan koska sinä sen asian nyt itse puheeksi otit, niin haastellaan siitä sitte, varsinkin kun saadaan näin kahden kesken olla ja haastaa. —
Se on nyt, näetsen, sillä lailla, että tuo vaari alkaa jo olla vanha ja äreä. Ja ymmärräthän sen sinä yhtä hyvin kuin minäkin, että siinä i'ässä järkikään sitte enää ei voi olla täydessä toimessaan. Jos hän sitte mitä höpisee ja riitelee, niin antaa hänen vaan papattaa omia aikojaan. Siitä ei tarvitse välittää ikinä mitään. Ollaan me vaan suostuvinamme kaikkeen — riidan välttämiseksi, näetsen, — mutta asia tehdään niinkuin itse parahaksi tiedämme. Sillä jos todellakin tekemäänkin ruvettaisiin niin, kuin hän tahtoo, niin jo sitte maailma menisi ihan nurin. Senpä tautta, näetsen, se äskeinenkin asia, niinkuin itsekin oikein hyvin ymmärrät. — — Tokko sinä kuuletkaan, mitä minä haastan? Istut vaan ja eteesi tuijotat etkä sano mitään.
ANNI. Kuulenhan minä.
KUSTAAVA. No, vastaa sitte jotain!
ANNI. Voi, enhän minä tiedä.
KUSTAAVA. Vaikeatahan se on; ymmärränhän minä, veikkonen, sen. Vaan kun et itse tiedä, niin pitää sinun tehdä, niinkuin vanhemmat ihmiset sinulle neuvovat, äitisi varsinkin. Sillä kukapa ne naisen asiat, kultaiseni, paremmin ymmärtää kuin toinen nainen, joka itse kerran on tyttönä ollut ja samassa asemassa kuin sinä.
ANNI. Eihän sillä päätöksellä mahda niin kiire olla, ett'ei sitä vielä kerkiäisi…
KUSTAAVA. No, kah, eikä. Kerkiäähän tuon, käpyseni, vielä. Eihän se minne käsistä juokse … ja kun sinä vaan varalla pidät. Ja sehän se on pääasia, ett'et ihan vastahankaa vedä. Mutta johan sinä, kultaiseni, taipuisampi oletkin, kun jo vähin lupailetkin. — Voi, voi! Olet sinä todellakin oikein herttainen lapsi. (Taputtelee Annia olkapäälle.) Ja tiesinhän minä sen, ett'ei se henno äitinsä mieltä pahoittaa, ei. No, semmoinen herttainen lapsi! (Perältä kuuluu puhetta.) Kah! Vaan ketäs sieltä tulee? (Menee perälle katsomaan.) Asariashan se on… Ja Ville.