ROVASTI. Hyvä emäntä, ettehän te tiedä itse mitä te nyt tahdottekaan.
HETA. Kyllähän minä… Mutta kuulkaahan nyt, arvoisa herra provasti, kun minä haastan. Nähkääs: kun se Eepraimi kuoli, niin jäi talo isännättömäksi ja minun niskoilleni. Vaan minä olen nainen ja heikko enkä jaksa sitä hoitaa. Eikä ole varaa enää palvelijoitakaan pitää, saatikka sitte kun se poika jo on naima-i'ässäkin ja isännäksi itse kelpaa. Siinähän se sitte koko talo hunningolle joutuu, jos ei rovasti nyt… Mutta ehkä se nyt toki kuitenkin kävisi niinkuin laatuun, Oma, kulta provasti.
(Kyykistyy ikäänkuin polvilleen ja tarttuu rovastin käteen sitä suudellakseen.)
ROVASTI (vetää kätensä pois ja nousee seisomaan). Mutta emäntä! Tahdotteko te tosiaankin saattaa minua vääryyttä tekemään? Vai ettekö te tiedä, että se on vastoin kirkkolakia?
HETA (peräytyy pelästyneenä). Enhän minä… Mistä minä…
ROVASTI. No. — Nyt sen siis tiedätte.
HETA (hiukan vaativasti). Saattaahan se olla sitäkin, arvoisa herra provasti, mutta jos sattuisi olemaan niinkuin pakko…
ROVASTI. Mikä pakko? — Minä en ymmärrä.
HETA (yhä vaativammin). Sitähän minä, että jos toinen laki taas niinkuin siihen pakottaisi.
ROVASTI. Mitä se merkitsee?