Edelliset, ASARIAS ja KUSTAAVA.
ROVASTI. Jassoo! — Tämä se on nyt sitte sen tytön äiti?
KUSTAAVA. Emintimä, niin. — Kustaava Mansikka.
ROVASTI. No, sehän oli hyvä, että tekin tulitte, äidit, yhdellä kertaa.
KUSTAAVA. Minähän ne kaikki asiat parhaiten tiedänkin.
ROVASTI (silmäilee Asariasta pitkään). Ja tämä on itse se mullikka?
Joo, kyllä minä hänet hyvin muistan. (Kävelee hetkisen edestakaisin.
Tyynesti:) No, sanopas minulle nyt sitte itse, onko se asia tosiaankin
sillä lailla, kuin sinun äitisi on minulle tässä kertonut.
ASARIAS. Ka, enhän minä kiellä. Niinhän se on.
ROVASTI. Vai niin, vai niin! Sinä polonen poika! Ja sinä kehtaat sitte vielä minun silmieni eteen tänne pappilaan tulla?!
ASARIAS. Mi … mi … mi … minnekäs minun sitte olisi pitänyt…?
ROVASTI. Hä? Mitä sinä sanot? Minnekö? Vieläkö sinä uskallat noin häpeämättömästi kysyä, kun sinun pitäisi nöyränä, katuvaisena, anteeksi anovana minun jalkojeni juuressa ryömiä. Ja sinä kysyt röyhkeästi vielä: minnekä? Oikeuteen, suoraan oikeuteen, sanon minä, olisi sinun pitänyt mennä.