ASARIAS. Su … su … su … suokaa armollisesti anteeksi, ku … ku … kunnioitettava herra rovasti! Mi … mi … minä en tietänyt, että sitä nyt siellä ku … ku … kuulutuksiin pannaankin.

ROVASTI. Hä? Mitä? Onko kummia kuultu?! (On suuttua silmittömäksi, kävelee edestakaisin, kihisee ja kiehuu, mutta hillitsee lopulta itsensä ja istuutuu tuolille työpöydän ääreen. Kotvasen kuluttua, ihan levollisesti:) Kuuleppas sinä Asarias Eefraiminpoika Pöllänen! Jos sinulla sydämmesi sisimmässä sopukassa vielä on jäljellä yhtäkään ihmisellistä tunnetta, niin haasta minulle, kuin isällesi, nöyryytä itsesi, kevennä omantuntosi taakkaa ja tee katumus.

ASARIAS (miettien ja kynsien korvallistaan). Si … si … sitähän minä vaan nöyrimmästi rukoilen, ku … ku … kunnioitettava herra rovasti, että te pa … pa … panisitte minut kuulutuksiin sen Annin kanssa.

ROVASTI (lyöden kämmenensä yhteen). Sitä paatunutta sydäntä, sitä paatunutta sydäntä, sitä paatunutta sydäntä!! — Etkös sinä sitte, poika raukka, tosiaankaan ymmärrä, minkä julman rikoksen sinä tehnyt olet? Ja sinä, joka et vielä kristinopintaitosikaan tähden ole kelvolliseksi seurakunnan jäseneksi löytty, etkö sinä tiedä, että pyyntösi sentähden on laissakin kielletty.

ASARIAS. E … e … eikös sitä sitte nyt enää milloinkaan naida saakaan?

ROVASTI. Ei, — nyt on minun kykyni jo lopussa hänen suhteensa. — Vaan mitäs te äidit sitte sanotte, jotka siinä seisotte ja kuulette kaikki? Te, Heta, joka ette ole kyennyt nuorena vitsaa vääntämään ja kasvattamaan ainoasta pojastanne kunnon ihmistä ja te, Kustaava, joka ette sen paremmin ole valvoneet tyttärenne siveyttä, niin, mitäs te voitte puolustukseksenne sanoa?

KUSTAAVA. Sitähän minä olen sanonut, ett'ei semmoista tekoa — ja sen minä olen omilla silmilläni nähnyt ja voin todeksi todistaa vaikka milloin hyvänsä — semmoista tekoa ei voi sovittaa muulla lailla, kuin että Asarias Annin naipi.

HETA ja KUSTAAVA (yht'aikaa). Sitähän minäkin vaadin ja Asarias itsekin tahtoo. Ja sillähän siitä pääsee, että rovasti heidät kuuluutuksiin panee.

Ja sitä minä vaadin sekä itseni että Annin tähden. Eikä siitä nyt pääse mihinkään muuten, kuin että rovasti heidät kuulutuksiin panee.

ROVASTI (lyö nyrkkinsä pöytään, ärjäisten). Suu kiinni, akat! — — (Nuhdesaarnan äänellä.) Yhtäläiset näytte olevan tekin, te kyykäärmetten sikiöt ja häjyn hengen heimolaiset. Ettekö tekään sitte tunne Mooseksen lakia ja niitä kymmeniä käskysanoja?! Ettekö sitä kuudetta käskyä tunne, ettekö lakia ja oikeutta tunne, ettekö sitäkään, mitä sydämmen siveys ja omantunnon puhtaus jokaiselta ihmiseltä vaatii. Ei, ei, ei! Te ette näy sitä tuntevan, ette näy tuntevan ettekä tietävän niin mit'ikään, kun niinkuin sokeat kanat ilkiätte syöksyä minun silmieni eteen ja minua vielä vääryyden tekoon vaatia. Vaan minä sanon: menkää pois minun luotani te kavalat kelmit ja julmat juonittelijat älkääkä koskaan enää minun eteeni tulko, sillä minä sanon teille: ei, ei, ei! ja tuhat kertaa: ei! Kuulittenko sen, kuulittenko sen?…