ASARIAS. Enhän minä muuta, kuin että tahdoin Annin naida. Tuo mammahan se on minut tähän nuottaan sotkenut.
HETA. Mitä sinä nyt, poikaseni, minua…? Kuulkaa nyt mitä se höpisee!!
KUSTAAVA. Siinä sen nyt rovasti kuulee, että minä ihan viaton olen, kun hänen oma poikansakin…
HETA (itku kulkussa). Mut s'ei ole totta. Kustaavan se on koko syy.
KUSTAAVA. Vieläkö se nytkin?…
ROVASTI. No, no, no, no. Ei nyt enää. Syy on teissä molemmissa, — teidän syntisissä sydämmissänne. Niihin rukoilkaa parannusta! — No, ja sinä (kääntyy Asariaksen puoleen) pöpöröpää, vakuutat siis tässä minun edessäni, että sinä ja tämä Anni tässä olette syyttömät?
ASARIAS. Johan minä… Vaan saattaahan sen vieläkin kerran…
(Kumartaa.) Vakuutan.
ROVASTI. Ja Anni itse?
ANNI. Vakuutan, arvoisa rovasti.
ROVASTI (taputtaen Annia olkapäälle). Minä iloitsen sinun kanssasi, lapsukaiseni. Jumala siunatkoon sinua!