ROVASTI (naurahtaen). Kuinka en häntä muistaisi, Asariasta? Monta kertaa olen sen naimajutulle perästäpäinkin nauranut.
VILLE. Onhan sillä omat metkunsa toisinaan, Asariaksella.
ROVASTI. No, onko hän nyt tyytyväinen ja onnellinen?
VILLE (hiukan veitikkamaisesti). Ehkäpä se sen itsekin rovastille sanoo.
ROVASTI (nauraen). Vai niin, vai niin! No, onkos hänen äitinsä täällä kanssa?
VILLE (kuin edellä). Kyllä. Ja täällä meillä asuu Anninkin äitipuoli,
Kustaava Mansikka, jonka rovasti ehkä myöskin siltä reissulta muistanee?
ROVASTI. No, kyllä. Hauskoja tuttavuuksia! Hauskoja tuttavuuksia! Hah-hah-hah-hah! (Vatsaansa pidellen.) Sitten taitaa olla parasta, että todellakin heittäydyn hiukan levolle ennenkuin puheisiin ruvetaan, vai mitä arvelee Ville?
VILLE (kuin edellä). Taitaa olla parasta, arvoisa herra rovasti.
ROVASTI (yhä nauraen). No, minä menen, minä menen.
(Menee vasemmalle ja sulkee oven. VILLE seisoo hetkisen oven kohdalla, kuin miettien, kääntyy sitten ja katsoo varjostimen takaa ikkunasta pihalle.)