ASARIAS (menee ovelle, mutta kääntyy). E… e… enkös minä?
ROVASTI (käskevästi). Ei, sanon minä. No! Pois!
KAISA (tuupaten Asariasta ovesta sivuhuoneeseen). Etkö siitä jo pääse? (ASARIAS, joka on kompastua kynnykseen, lentää huoneesta ulos ja mörähtelee sivuhuoneessa jotakin itsekseen Kaisasta, joka vetää oven kiinni.) Pysykin siellä!
ROVASTI. Sillä lailla! Kaisahan on koko mies.
KAISA. Tätä minun miehyyttänihän se Asarias juuri pahoitteleekin.
ROVASTI (istuutuu jälleen). Vai niin! No, mistäs sitten ette iljenneet minulle taannoin yhdessä puhua?
KAISA (naurahtaen). Kah, ilkiäähän tuosta hyvinkin, vaikka muuten vain
Asariasta tahdoin saada häpeämään sen takia.
ROVASTI. Jassoo? Ja se on?
KAISA. Ei sen pahempi kuin että hän alati minulle siitä äittelee, ettei meillä ole perillisiä, jopa sentähden minut pellolle tahtoo ajaa ja avioerolla uhkaa.
ROVASTI (purskahtaa pitkään ja kovaan nauruun, vatsaansa pidellen). Vai ei muuta! Vai ei muuta?