KUSTAAVA. Ei nyt Asarias tuolla lailla saa surra. Kyllä se siitä muuttuu vielä.
ASARIAS. Olettepa te yhtä hyvä kuin ennenkin. Ymmärrätte ja säälitte minua.
KUSTAAVA (esiliinan kolkkaan silmiään pyyhkien). Mitenkäs? Ymmärränhän minä ja säälin.
ASARIAS (kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään hihan suulla). Toisen onnettomuutta. (Kääntyy sitten äkkiä ja polkaisee jalkaansa.) Mutta nyt siitä tulee loppu.
KUSTAAVA (hätkähtää). Niin, loppu tulee, tietysti! (Korjaa kahvivehkeet.) Minä sen näen selvästi. Asariaksen täytyy erota. Muutenhan sitä tulee ihan hulluksi.
ASARIAS. Ja minä otan toisen, otan.
KUSTAAVA. Tietysti, Asarias hyvä, tietysti. (Lähtee pelästyneenä viedä kyyhöttämään kahvivehkeitä pois.) Istuu nyt siinä ja rauhoittuu vähän! (Menee sisään.)
ASARIAS. Saattaahan tuon. (Istuutuu laudalle, miettii hetken ja katsahtaa sitten ylös ikkunaan. Ojentaa kätensä ja yrittää nykiä ikkunaan kipattua pyyhettä, mutta jättää sen paikalleen. Vihdoin hän kuiskaa hiljalleen ikkunaan päin.) Anni! Anni, hoi! (Istuutuu hajareisin kiikkulaudalle selin portaikkoon päin.)
ANNI (hiipii samalla portaikolle ja istuutuu, selin Asariakseen päin, portaikon penkille kuuntelemaan, silloin tällöin kumartuen kaidepuiden taakse piiloon).
ASARIAS. Sielläkö Anni on? (Ikkunasta vedetään pyyhe sisään, mutta ikkunavarjostin jätetään lasin eteen, niin ettei Asarias tiedä, että sisällä vastaa hänelle puolikovaa KAISA, koettaen matkia Annin ääntä.)