CHARLOTTE. Puutetta ei rakkaudenkaan.
KATARINA.
Oo! — — Ehk'ei silloin. —
CHARLOTTE.
Mun puoleltain ei nytkään.
KATARINA. Jos sen teihin olette kadottanut, surkutella mun täytyy.
CHARLOTTE. Niin. Se tott' on! Sääliä vain kohtaloni ansaitsee, — ei ivaa. Oon rakkauteni palkkioksi saanut ma puolisoni lemmettyyden täällä, — sen tunnen kyllä. Salaviittauksenne — tuo viskaamanne kivi kuormalleni — olisi tällä kertaa joutanut jo hyvin epäsuosionne säilyyn.
KATARINA. En kaipaa neuvoanne. Itse tiedän ma varsin hyvin, mitä sanon ma ja — miksi? Sillä, tosiaankin, mun enemmän sääliks käy tsarevitshia, kuin hänen puolisotaan. Enkä syyttä ma luule hänen teihin kylmenneen ja lohdutusta muualt' etsivän.
CHARLOTTE (itkusta pakahtuvalla äänellä). Te näytte, Teidän Majesteettinne, jo oikein toimeksenne ottaneen mun kunniallein käydä.
KATARINA. Eipä haittais, todella, Teidän Korkeutenne, vähän sen pyhyydestä huolehtia.
CHARLOTTE.
Mitä
se merkitsee? Tää on jo liiaksi.
Sananne kaipaavat nyt selitystä.
KATARINA. Sen kyllä löydätte, jos suvaitsette vain tarkastaa, ken teidät syrjäyttänyt ja teidän sijanne on anastanut.