AFROSINJA.
Tsarevitsh, ain' oon sua ihaellut.
ALEKSEI.
Se viel' ei rakkautta. Ei siis muuta?
AFROSINJA.
Sinuhun aina aatokseni palaa.
Sun nähtyäni juur', taas nähdä halaa
sua mieleni.
ALEKSEI.
On lemmen kaiku tuo.
Pelotta syämes äänen soida suo!
Vapaasti laula vain sa, että saisin
sävelmän kuulla sen.
AFROSINJA.
Kuink' uskaltaisin?!
Tsarevitsh!… Ilmaistako sinullen?
ALEKSEI. Viserrä vain, kuin kevääll' leivonen visertää kullallensa virsiänsä.
AFROSINJA. Valitus vain on virteni ja kovin koruton kuulla, niinkuin elonikin iloton ollut kehdosta on saakka. Mut nyt, nyt ensi kerran päivän säde mun tiellein tuikahti, kun lempein katsein, tsarevitsh, sinä mua lämmitit. Vaan suruks' syntyi tämä riemu mulle ja epätoivoon kuolee toivoni. Oon orjaks', orvoks' syntynyt ja siksi on orjana tai orpona mun lempein elämään tuomittu tai — kuolemaan.
ALEKSEI. Ei, Afrosinja, ei! Vaan elämään mun kanssain yhdess' aina kuolemaan.
AFROSINJA. Tsarevitsh! Ylhäällä sä seisot noin ja esteitä et näe.
ALEKSEI. Niitä ei saa olla tiellämme. Ne tahdon poistaa.