AFROSINJA. Etkö sinä, hölmö, vielä tsaaria tunne?! (Hyppää penkille seisomaan.) Katsohan tuonne! Tuo tuolla — pitkä ja solakka — se on hän.
ENSIMÄINEN. No, kyllähän minä…
TOINEN. Niin, tosiaan. Se se on.
AFROSINJA. No, nyt sen näitte. Ja pankaa muistiinne, että osaatte eukoillenne kertoa, kun kotiinne palaatte!
ENSIMÄINEN. Vaan onkos se siellä vallankin perillinen, — Aleksei
Petrovitsh?
TOINEN. Niin, — eikös se ole tuo tuolla?
AFROSINJA. Eikä ole. Hän on hinteläkasvuinen. Hän ei rakasta näitä uudenaikaisia sotatemppuja, vaan istuu mieluummin kotonaan pyhien kirjojen ääressä.
TOINEN (tehden ristinmerkin). Jumala häntä siunatkoon ja suokoon pitkää ikää! Hän se on rahvaan toivo.
ENSIMÄINEN. Eilen kun meidät vasta tänne työhön tuotiin, niin ei olla vielä keritty nähdä. — Mutta mistäs sinä ne tunnet? Jos valehteletkin?
AFROSINJA. Mistäkö? — Joka päivä näen.