TSAARI. Vaan sinä täytät mun käskyin huonosti. Oot itsepäiseks jo kovin käynyt.
ALEKSEI. Ennenkuin sa mua hakemaan lähetit, jo ai'oin tulla ma luoksesi.
TSAARI. Vai ai'oit?! Tunnustamaan tekosi itse mulle?…
ALEKSEI. Syyllinen en tiedä olevani, isä.
TSAARI. Vaikka ma todisteita syyllisyydestäsi saan lakkaamatta. Tuhannennen kerran taas rikoit tahtoani vastaan sinä.
ALEKSEI.
Ma, armollinen, isä-tsaari!…
TSAARI. Tiedän jo vastaukses. Vaan sun verukkeitas en usko enää. Sairas et sa ollut vaan tahallasi minun tahtoni sä jätit täyttämättä. Vieressäni, miss' aina jo sun pitäis seisoa, en sua näe kertaakaan mä enää. Ei sillä hyvä, ett' on valtakunta kuin perillistä vailla ja ma itse kuin isä lapseton. Jo puolisoskin on ollut pakotettu valittamaan sun salajuonistas, ja ruhtinas sun röyhkeydestäsi häntä kohtaan. Elämäs kunniaton muut' ei tuota, kuin häpeätä valtakunnalleni ja mulle. Mutta sinä, sinä vain oot syytön, viaton kuin lapsi ain'.
ALEKSEI. En itseäni pyydä puolustaa, en ketään myöskään syyttää tahdo. Minä, sen tiedän, olen huono puoliso, sinulle, isä, poika kelvoton ja valtakunnan perilliseks' aivan kykenemätön.
TSAARI. Sitä sanomaanko siis tulit luokseni?
ALEKSEI. Niin, isä. Tulin sult' yhtä armoa myös pyytämään: eroita minut vaimostain ja päästä vapaaksi velvollisuuksista, joihin en tunne taipumusta, enkä kelpaa.