MENSHIKOV. Vaikk', ylhä tsaari, mua nuhteletkin, oon onnellinen, että alamaiset mun huomautuksein armollisiin korviis suvaitset ottaa. Monasti jo ennen sinulle, tsaari, osoittanut olen, miten on turmiollinen se seura, jätetty johon nyt tsarevitsh on ja jossa hän niin hyvin viihtyy. Ethän sa ole enää pitkiin aikoihin puhunut hälle sanaakaan. Ei kumma siis, että vaitioloas hän pitää hyväksymisen merkkinä. Ei kumma siis, ettei tottelekaan sua enää. Niin, totisesti, kypsyneet on aatteet, jotk' imenyt on heimolaisistansa, ja uhkamielisyys on ensi kukka, mi niist' on puhjennut. Vaan kun nyt tiedät, mik' on se vesa, joka siellä versoo, niin, sielullani sua palvellen, oon valmis aina tukehuttamaan kaikk' elkeet ituihinsa, vaarat väistään ja vahvistamaan vain sun valtakuntaas.
TSAARI (taputtaen Menshikovia olkapäälle). Mein Seelenkind! Sen kyllä uskon. Siksi jätänkin huoleksesi poikani tekoja tarkastaa. Kas tässä kirje! On selvitettävä, mist' on se tullut, — mik' on se maali johon tähtää se. Se kruununprinsessalle lähetetty on kyllä. Mutta tarkoitus sen varmaan on ollut toinen, kuin sen vaikutus. Kavalan naisen haahmossahan usein käy piru itse. Susdalista kulkee salaiset langat nunnain, pappein kautta tuon poikarievun luokse. Siksi ehkä siell' oli luonaan isä Jakov nytkin. Jos sitä tietä salakaivanto tuo käykin, silloin tämä avain ehkä sen ensimäisen oven mulle avaa.
(Antaa kirjeen Menshikoville.)
PALVELIJA (ilmoittaa).
Tsarevitsh!
TSAARI.
Parahiksi! — Tulkoon sisään!
ALEKSEI (tulee).
MENSHIKOV. Ilolla lähden käskys täyttämään, — jos sallit, — oitis?
(Tsaarin myöntymysmerkin tehtyä, poistuu perälle, luoden Alekseihin riemuitsevan katseen).
TSAARI (katsoo pitkän aikaa ääneti ja ankarasti Alekseihin.)
ALEKSEI. Isä-tsaari, luokses sa mua kutsutit?