TSAARI.
Mitä?!!
ALEKSEI. Min' en voi, en kykene, en tahdo…
TSAARI (huutaen).
Etkö tahdo?!
Mut sinun täytyy, — täytyy. Minä vaadin.
Kuuletko? Minä vaadin, vaadin, — käsken!
ALEKSEI.
Sa vaadit mahdotonta, isä. Minä en voi.
TSAARI. Mun valtaistuimellain sitte paremp' on kelvollinen muukalainen, kuin oma epäkelpo!
(Sieppaa työaseen, jolla aikoo lyödä Alekseita.)
CHARLOTTE (hyökkää esille ja lankeaa polvilleen tsaarin eteen).
Mitä teet?!
Oi, armollisin tsaari! Armahda!
Armahda häntä! Minun tähteni!
Mun tähteni! Oi, rakas isä-tsaari!
TSAARI (hillitsee itseään; pitkän äänettömyyden jälkeen tyynesti, mutta ankarasti). No, kuule sitte, Aleksei! Sua hyvään hyvällä taivuttaa en ole voinut. Ja sinä päätöstäni pyytänyt oot multa nyt. Sen sulle annankin. Mut se on viimeinen. Ja muista, että ma kansani ja valtakuntain tähden en ole koskaan mitään säästänyt, ettenkä säästä nytkään. Ell'et siis sa päästäs tuota hurjaa tuumaa heitä ja minun tahtoani täytä, niin julistan perinnöttömäksi sinut ja munkiks' oitis vihitän. — Charlotte! Sa kuulet tuomioni. Merkityksen käsität kyllä sen. Jos teidänkään välinne nyt ei selviä, niin lopun mä kyllä selvitän.
(Poistuu oikealle.)
CHARLOTTE.
Se on siis totta?