I. NARYSHKIN.
Parasta on sitte…
LOPUHIN.
No, mennään, mennään!
MUUT.
Mennään, mennään sitten!
(Menevät sisälle.)
ALEKSEI (heidän jälkeensä). Mut rakkaat ystäväni, päättäkää ja välttämättä! — No, nyt, Afrosinja, me ollaan kahdenkesken taas ja nyt me saamme neuvotella. Näetkös, ma tahdoin sulle kertoa, ett' isäin vihittää munkiks tahtoo minut, mutta ma sit' en tahdo. Niin, en tahdo — koskaan. Sinuthan juuri olen löytänyt, sydämes' saanut. Nytkö pitäis jo sinusta erota? Ma siksi, näet, isääni vastaan noussut olen, siksi nyt päätettäv' on, mit' on tehtävä. Näät, tyytymättömiä kaikki ovat isäni hallitukseen. Kaikki hänet pois saada tahtovat ja minut tsaariks. Ja sitte onnellisna elää saamme. Mut miten on se tehtävä? Niin, miten sa luulet heidän tuolla päättävän? Sa luuletko, ett' on hän murhattava? Niin päättävätkö, Afrosinjushkani? Sen luuletko sa myös?
AFROSINJA. Oi, en mä tiedä, tsarevitsh.
ALEKSEI. Niin. Ei auta enää muu. Sen täytyy tapahtua. Sitte tulen ma tsaariksi ja sitte, sitte sinut saan omakseni — (Kolkutusta ulko-ovella.) — omakseni… Hä?! (Hypähtää ylös.) Sa kuulitko?!
AFROSINJA.
Niin, tuolla kolkutettiin.
(Toinen kovempi kolkutus.)
ALEKSEI.
Mit' on se?!