AFROSINJA. Kuin sinun tähtes — mun! Pelon ja toivon vaiheell' odottanut sinua olen. Loppumattomilta nää hetket ovat tuntunehet, jotka olemme eross' olleet.
ALEKSEI.
Armahani!
Niin minustakin.
AFROSINJA. Voi! Et arvaa, mitä jo kaikkia mun mielein kuvitteli! Jo luulin, että ehkä todellakin sä viety olit luostariin ja että olimme iäksi jo erotetut. Vaan nyt, — sä ethän mua enää jätä? Me emmehän nyt koskaan, koskaan enää eroa toisistamme?
ALEKSEI. Emme, kultain! Mä henkein alttiiks' annan, että sinut vain pitää saan. Sun tuskin oli nyt syliini suonut suopee sallima, kuin säälimätön ukonnuoli iski ja tyhjäks hajoittaa tään ikionnen tyyssijan tahtoi. Vaan ma sinusta en luovu, en. — Mut aika rientää nyt. Ja vaara kasvaa hetki hetkeltä.
AFROSINJA.
Viel' on siis jotain tapahtunut?
ALEKSEI. Onneks' sen tietää sain. Mun isän' narri, joka puhelun sattumalta oli kuullut, Ivanillen ol' ilmoittanut, että on Bahmeotoville ruhtinas sun kiinni ottaa käskyn antanut.
AFROSINJA.
Jumala! — — Sittenkin!
ALEKSEI. Siis nyt ei muuta, kuin matkaan oitis.
AFROSINJA. Vie, tsarevitsh, vaikka maailman ääriin minut! Vieressäsi vain tahdon elää i'äti, — ja kuolla.
ALEKSEI.
Nyt ystäville hyvästit ja sitte…
— Ivan!