MANJA (Edelleen kuiskaten): Ja tyttö täällä — aitassa.
NIKI (Samoin): Tullaan myöhemmällä takaisin.
MANJA (Samoin): Hyvä! Kuka ties siksi… —
MIILI (kuuluu liikkuvan aitassa).
MANJA (Samoin): Hsss! (Huiskauttaa kädellään Nikille poistumismerkin ja molemmat lentävät, kuin nuolet, takaisin, kumpikin taholleen.)
MIILI (Tulee aitan ovelle): Kuka se täällä?… Oli ihan kuin joku olisi haastanut… Vai jokohan nyt korvissani kummitteli?! (Astuu alas pihaan ja katsahtaa aitan taakse.) Kas! Kuka se tuonne metsään viilletti?… Seköhän se… täältä…? Olisikohan ollut joku naapurin tytöistä kujeilemassa… niemelle mennessään?… Vaan eihän se silloin tuonnepäin… Katosi niin, ettei enää kinttujakaan erottanut. (Menee takaisin aittaan ja alkaa jälleen ensin hyräillä, vaan sitte laulaa, täydellä äänellä, samaa laulua.)
JUSTIINA (Tulee kohta ulos asuinrakennuksesta, pysähtyy portaikolle ja, kun Miili on laulanut laulun loppuun, kutsuu leppeästi): Miili!
MIILI (hyräilee, kuulematta, edelleen puolikovaan).
JUSTIINA (Kovemmin, vaan samalla äänen sävyllä, kuin äskenkin):
Miili, hoi!
MIILI (Tulee esille, pukemistaan lopetellen,) Hoi, hoi! Täällä olen.