JUSTIINA: Kynsi, kynsi, hevosmies, vain mieltä päähäsi nyt! (Naurua.)
MIILI: Ei muuta kuin talliin katsomaan, niin pian kuin vain huomaamatta kadota voin. Näin, että ovi on auki — "Vihuri" poissa! Sillä lailla! Sydän oli siihen paikkaan seisattua!
JANNE (Hellästi): Miili hyvä!
JUSTIINA: Siinä! "Vihuri" on, näköjään, sille yhtä rakas kuin
Jannellekin!
MIILI: Sitte oli minulla jo ymmärrys varpaissa. Läksin juoksemaan, katselin, viheltelin. Eikös ollutkin "Vihuri" tienhaarassa, ait'vieressä, syömässä?! — Joku rosmon apuri kai sen sinne oli ajanut. — Päätään heti ori nosti, kun ääneni kuuli, tunsi, näetsen, minun, — sanoinhan sen, että tuntee.
JANNE: Ei ole päästä pilattu tyttö eikä hevonenkaan.
ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Viisaita molemmat.
JUSTIINA: Entä sitte? Entä sitte?
MIILI: Ajattelin: vuotanpahan kotvan piilotellen, mikä tästä tulee.
Eikä tarvinnut kauvan vuottaakaan, niin jo tulla viilettää itse rosvo
— Niki — äskeinen vieraamme, rokanpopsija ja laulutaituri, ensimäisen
luokan hevosvaras. (Naurua.)
JANNE: No? No? Anna tulla!