MIILI: Lähestyy, kuin isäntä ainakin, kutsuu, sohittaa. "Vihuri" katselee, hirnahtaa, mutta sitte pärskähyttää äkkiä vihaisesti sieraimillaan, kääntää takapuolensa ja lennättää ilmaan semmoisen potkun molemmilla takajaloillaan, häntä ojona, että osuapa siihen lähemmäksi Niki, niin olisipa jo taitanut laulu häneltä jäädä ikipäiviksi. (Naurua.)
JANNE: Olisipa sen ansainnutkin, potkun.
JUSTIINA: Entäs sinä? Mitäs sinä?
MIILI: Minä silloin piilostani esiin eikä aikaakaan, niin jo "Vihuri" minut selkäänsä laski — vanhan tuttavansa. Että siitä mustalainen käpälämäkeen lähti, kun minun huutoni: "vai sinä se varas olet?!" kuuli, sen saattaa itsestään arvata pitemmittä puheittakin.
JANNE: Pentele, kun pääsi, vallesmannissa käymättä!…
JUSTIINA: Toden perään! Kyllä ei se enää kiinni saatavissa liene.
MIILI: Ja kuinka "Vihuri" minut sitte kotia toi…
JANNE: … se kyllä nähtiin! "Vihuri" poikaani!
JUSTIINA: Niin! Se kyllä nähtiin!
KAIKKI MUUT (Samalla): Se kyllä nähtiin! Se kyllä nähtiin!!