Katri oli keski-ikäinen, kookas ja soreavartinen nainen. Hänellä oli tummansiniset älykkäät silmät; niiden terävää katsetta olivat palvelustoverit pelänneet aina, kun heillä oli ollut jotakin hutiloittua työtä tunnollansa. Hän puheli paljon ja mielellänsä, puheli helein sointuvin äänin, usein vahvistaen sanansa käsien ja muun ruumiin liikkeillä. Mutta milloinkaan ei Katri silti juoruja juoksuttanut; hänen puheissaan piili aina jotain hyvää ja varteen-otettavaa.
Katri piti paljon "periaatteista" ja "perus-lauseista", kuten hän sanoi, s. o. senlaisista aatteista ja lauseista, jotka perustuvat Pyhän Raamatun ilmoitettuun sanaan.
Muuan mielilause, jonka hän usein toi esille, oli, että toimellisesti vaeltavien pitää menestymän, ja ne, jotka pitävät Jumalan käskyt, saavat maan periä.
"Katsokaa, ystäväni", oli hänen tapanansa sanoa, milloin puhe siirtyi tähän aineeseen, "Herra on sanassansa luvannut *tehdä laupeutta* moneen tuhanteen polveen niille, jotka Häntä rakastavat ja pitävät Hänen käskynsä, — muistakaa se ja huomatkaa Herran *hyvyys*, sillä Hän rankaisee vaan kolmanteen ja neljänteen polveen, mutta tekee laupeutta moneen tuhanteen. Tämä on varsin suurta, ystäväni, ja mieleen painettavaa. Mutta mitä Herra tällä tarkoittanee? Sitäkö ehkä, että tulemme pelastetuksi ja saamme sijan kunnian valtakunnassa? Tosin sitä, mutta samalla Herra tässä tarkoittaa muutakin, sillä iankaikkiseen elämään voi Hän saattaa suurimmankin hulttion, juuri sen, jota Hänen täällä täytyy rangaista kolmanteen ja neljänteen polveen. Ei, Herra tarkoittaa, että Hän jo täällä maan päällä tahtoo siunata niitä, jotka pitävät Hänen käskynsä. Hän antaa heidän periä maan ja nauttia hyviä päiviä. "Katso, minä olen nuori ollut ja olen vanhaksi tullut, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskaan näkevän nälkää enkä hänen lapsensa pyytävän leipää." *Näin* luetaan Jumalan sanassa ja me saamme olla varmat siitä, että Jumala aina täysin tarkoittaa sitä, mitä Hän sanassansa puhuu. Jumalan hyvä ja armollinen tahto on, että eläisimme siveästi, raittiisti ja työtä tehden, silloin hän lupauksensa mukaan siunaa meitä antaen meille sen määrän, minkä tarvitsemme, terveyttä, leipää ja iloa. Amen!"
Liikkeensä sijoitti Katri senlaiselle paikkakunnalle, missä kilpailu ei vielä ollut ylen suuri ja missä hän tiesi saavansa mieluisiansa kauppatuttavia. Hän ei halunnut rikkaita ja suurisukuisia ostajia, vaan työkansaa ja köyhälistöä, sillä hän toivoi voivansa hyödyttää heitä, sekä hengellisellä että ruumiillisella hyvällä; sitäpaitsi he eivät tulisi häntä estämään vallitsemasta ympäristöänsä ja pitämästä nuhde- ja hartauspuheita, milloin tarvis niin vaatii.
Hän asettui siis etäälle Kungsholmaan, muutamaan kaupungin osaan, missä asui yksinomaan työmiesperheitä. Täällä hän avasi maito- ja leipämyymälän, myi pari äyriä halvemmasta, kuin muut kauppiaat, mutta kuitenkin oli hänen puotinsa tavara aina parasta laatuaan. *Velaksi* hän ei antanut milloinkaan, mieluummin *ilmaiseksi*, milloin hätä oli hyvin suuri. Täten kokoontui koht'sillään seudun siivo, kunnon työkansa Katrin puotiin ruokavaroja ostamaan.
Mutta Katri ei ainoastaan varustanut työkansaa entistä paremmalla ja halvemmalla maidolla, voilla ja juustolla, hän kohosi vähitellen myös jonkinlaiseksi seudun suojelushaltijattareksi, jonka puoleen hädän pakottaessa käännyttiin anomaan apua ja neuvoa. Oli hänellä pieni kotiapteekkikin, jossa hän hiukan "puoskaroitsi"; useita oli hän parantanut rohdoilla ja hauteilla, tai ehkä ennemmin hellällä avulla ja lohdutussanoilla.
Ja kunnioitusta Katri kyllä itselleen saavutti; hyvä ja lemmekäs hän tosin oli, mutta saattoipa myös toisinaan olla jyrkkä ja suorasuinen. Voi sitä ihmistä, joka velvollisuutensa laiminlöi ja hulttiomaista elämää piti! Varma oli, että hän ennemmin tai myöhemmin sai vastaanottaa Katrin sekä nuhteita että neuvoja.
Oli myöhäinen lauvantai-ilta. Kauppa, joka oli ollut vauhdissa kaiken päivää ja tuottanut rahastoon melkoisen lisäsumman, oli nyt lopussa. Ovetkin olivat jo yleisölle tukitut, mutta vielä viipyi Katrin luona neljä tuttua ostajaa. He puhelivat vilkkaasti. Katri seisoi myönti-pöydän takana kapusta kädessä kuunnellen naisten, milloin äänekkäämpää, milloin hiljaisempaa pakinata.
Lähinnä pöytää istui keski-ikäinen nainen seinään nojautuneena. Hän oli kalpea ja alakuloinen, eikä paljon puhunut, mutta päättäen siitä, että muut puhuessaan kääntyivät häneen, oli joko hän itse, tahi joku häntä läheltä koskeva asia keskustelun esineenä.