"Häpeällistä", huudahti rouva Frisk, kolmenkymmenen vuotias nainen, hyvä ja reipas näöltänsä, "se on tosiaankin häpeällistä! Mies-vetelys pääsee vapaaksi kaikesta, ei kukaan saa edes tietää, ken hän on, ja Liina-paran täytyy palata vanhempainsa luokse lapsineen, ja tulla heille vaivoiksi. Lapsen isä ei tietysti pennilläkään auta. Hyi toki mokomia määräyksiä ja lakeja!"
"Niin, kyllä ne tekevät tyttö-riepujen tilan varsin tukalaksi, se on totinen tosi", sanoi rouva Malm, pitkä laiha neljänkymmenen vuotias nainen, johon raskas työ ja raadanta oli painanut selvän leimansa, "kunpa vaan valtamiehet hiukkasen tulisivat ajatelleeksi, miten turvattomia nämä poloiset ovat, niin ehkä he asettaisivat asiat vähän paremmalle kannalle."
"No, minun tytöilläni on, kiitos Jumalan, kullakin paikkansa", puuttui puheeseen rouva Andersson, älykkään näköinen muurarin vaimo, jonka kasvoissa oli hyvinvoinnin ilme, jommoista muissa ei huomannut, "ja hyväthän ne paikat sanotaan olevankin. Heidän herrasväkensä on oikein hienon hienoa, mutta tämä ei suinkaan ole mikään vakuus siitä että tytöille tulee hyvin käymään. Hyvät palkat heillä vaan on, se on varma; Maiju antoi minulle kymmenen kruunun joululahjan, se tyttö!"
"Todella, kun ajattelee, että meilläkin on neljä tyttö-pahasta, jotka kaikki kerran joutuvat maailmalle leipäänsä ansaitsemaan ja siellä saavat kokea kurjuutta ja kiusauksia — — — niin eipä tee mieli nauraa tosiaankaan", sanoi rouva Frisk katkerasti hymyillen.
Mutta samassa kolahti Katri Holmin kapusta pöytään niin suurella voimalla, että kaikki hypähtivät.
"Jo riittää!" huudahti hän, siniset silmät kiivaudesta säihkyen, "nyt olette puhuneet niin paljon paljasta palttua, että jo on aika järjellisenkin ihmisen saada suunvuoroa. Siinä hoette ja juttelette laeista ja määräyksistä, mutta mitähän olette itse tehneet tyttärenne suojelukseksi ja varjelukseksi?"
"Itse tehneet …. itse tehneet?" toistivat kaikki yhdessä, ja neljä hämmästynyttä, utelevaa silmäparia kääntyi Katria kohti. Myöskin rouva Modin, se nainen, joka tähän asti ei ollut mitään virkkanut, ainoastaan huokaillen tuijottanut eteensä, näytti havahtuvan ja yhtyvän muitten kysymykseen.
"Niin, katsokaa vaan minuun, minä tarkoitan säntilleen sitä, mitä puhuin mitä olette itse tehneet?" toisti Katri ja hänen äänensä yhä kohosi. "Luuletteko, että laeilla voidaan estää nuorta miestä katselemasta nuoreen naiseen ja pyrkimästä kohtaamaan häntä. Luuletteko todellakin, että asetuksilla voidaan kieltää miesväkeä juoksentelemasta kauniitten tyttöjen perässä ja muuta senlaista? Ei, katsokaa, asetukset eivät tässä voi mitään; kirjoitettakoon vaikka pinottain lainsäännöksiä, niin ne eivät kuitenkaan auta asiaa rahtustakaan paremmaksi. *Sisältäpäin* täytyy parannuksen tulla, *sisältäpäin, sydämen syvyydestä*". Näin sanoen löi Katri rintaansa ja katseli kuuntelevaa yleisöänsä. "*Teidän* tulee kasvattaa lapsianne ottamaan vaarin itsestään, opettaa heitä pitämään Jumalan käskyt pyhänä ja pakenemaan kiusausta; siinä, siinä se oikea suojelustapa on, mutta poliisit, ohjesäännöt ja muut senlaiset, — hui hai!"
Paheksumista ilmaiseva mutina katkaisi Katrin sanat, mutta siitä huolimatta hän jatkoi:
"Ja sitte tulee teidän itse *pitää tyttäriänne silmällä*, eikä vaan haukkumalla vaatia lakia ja poliisein heitä valvomaan. "Parempain" ihmisten tyttäret eivät milloinkaan saa pimeän tullen juoksennella pitkin katuja, ja eivätpä juuri sydän-päivälläkään. Everstillä, jossa palvelin kymmenen vuotta, oli kaksi neitiä; näiden ei ikipäivinä annettu myöhään liikkua yksin kaduilla, milloin seurasi heitä isä tai äiti, milloin joku meistä palvelijoista tai everstin vanha, uskollinen passari. Ja älkääpäs luulko, että heillä päivisin oli tapana seisoskella kadun nurkissa lörpöttelemässä nuorten keikailijain kanssa, kuten "huonompain" ihmisten tyttäret saavat tehdä!"