Vaieten läksivät vaimot kulkemaan eteenpäin. Katrin sanat olivat osuneet syvälle. Kukin kohdastansa alkoi tutkia sydäntänsä saadaksensa selville, missä kohden hän oli rikkonut. "Kyllä maar oli Katri oikeassa", arveli rouva Malm muista erotessaan, "en ainakaan minä, Jumala paratkoon, ole lapsiani hoitanut ja pitänyt heistä niin paljon huolta, kuin olisi tarvinnut."
Ja tähän huoahti rouva Modin:
"Niin, itsekukin meistä tunnustaa kyllä heikkoutensa ja huolimattomuutensa!"
"Kunpa vaan voisi tulla paremmaksi", huudahti rouva Andersson. "Toden totta minä kyllä *tahdon* olla tukena ja turvana tyttärelleni. Ja, kun oikein etsii apua Jumalalta, niin kaiketi se lopulta onnistuu."
"Jo huomispäivänä minä, Jumalan nimessä, ainakin kiellän tyttöäni kaduilla ja makeis-myymälöissä juoksemasta", arveli rouva Frisk vahvistaen lupauksensa lyömällä molemmat kämmenensä yhteen.
"Hyvää yötä nyt … hyvää yötä… Jumala meitä kaikkia auttakoon ja vahvistakoon", sanoivat vaimot yhteen ääneen ja erosivat mennen kukin omiin toimiinsa.
Mutta Katri Holmin sanat eivät niinkään pian haihtuneet heidän mielestään. Tosin oli hän heistä ollut hiukan "tuima", ja tuon tuostakin nousi itserakkaus kapinaan hänen soimauksiansa vastaan, mutta sydämensä syvyydessä he kuitenkin myönsivät hänen olleen oikeassa, Hänen sanansa ja neuvonsa siemen alkoi heissä jo juurtua ja nousee ehkä kerran kantamaan runsaita hedelmiä.