— Ei, — vastasi Bertil yhtä äreästi, — minusta sekin on typerää.
Liisa ei vastannut mitään, — seisoi vain liikkumatta ja katsoi Bertiliin.
— Miksi noin töllistelet? — tiuskasi tämä ja kääntyi serkkuunsa.
Liisa punastui ja pureksi yhä hartaammin esiliinaansa, mutta ei kumminkaan mennyt tiehensä.
— Hyi, tuota ilkeätä ilmaa! — ärjäsi Bertil hetken ääneti oltuaan, — syljen siihen!
— Häpeä, Bertil, — sanoi Liisa vakavasti, — etkö tiedä että Jumala ilman säätää?
— Vai niin, — vastasi Bertil tuikeannäköisenä, vaikka vähän häpesi Liisaa, — miksei hän sitten tee sitä kauniiksi, että saamme laskea mäkeä?
— Sitä en tiedä, — sanoi Liisa säyseästi, — ehkäpä et ole rukoillut häneltä sitä?
— En, sitä en ole tehnyt, enkä aio tehdäkään, sillä tiedän, ettei se auta rahtuakaan, — vastasi Bertil, kääntyi Liisaan selin ja painoi taas kasvonsa ikkunaan.
— Varmaankin auttaisi se — väitti Liisa, — sillä äiti sanoo meidän saavan kaikki, mitä Jumalalta rukoilemme, kun vain oikein uskomme Jumalan tahtovan kuulla rukoustamme.