— Kuinka on laitasi, pikku Janne, — sanoi hän ystävällisesti silitellen pojan vielä kosteita kasvoja, — puhu minulle, mikä sinua niin pahoitti opetustunnilla?
Jannen alahuuli alkoi taas värähdellä.
— Neiti, — kuiskasi hän nyyhkien, — en voi uhrata äitiä, niinkuin Abraham uhrasi Iisakin…
— Pikku Janne-kulta, — lausui neiti ja veti hänet luoksensa, — eihän Jumala vielä ole vaatinutkaan sinua uhraamaan häntä. Ja sinun tulee muistaa, että Jumala on niin armelias, ettei vaadikaan sinua uhraamaan äitiäsi, ennenkuin näkee rakkautesi häneen niin voimalliseksi, että mielellään annat hänelle tämän uhrin.
Mutta Janne vaan nyyhkytti eikä antanut lohduttaa itseänsä.
— En voi uhrata äitiä, neiti … en koskaan sitä voi, neiti … sillä pidän enemmän äidistä kuin Jumalasta…
Neiti ei sanonut mitään enää; kuivasi vain pikku pojan kyyneleet, pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja antoi hänelle vettä juoda, että tyyntyisi ensi tunniksi, joka nyt alkoi.
Mutta pikku Janne ei voinut unhottaa, mitä neiti oli sanonut Abrahamin uhrista. Talvi kului tavalliseen tapaan; Janne näki nälkää ja vilua, juoksi aamusilla vilusta väristen kouluun, istui iltapäivät lukemassa läksyjään ja kuuli, kuinka äidin yskä päivä päivältä tuli vaikeammaksi. Mutta Janne ei ymmärtänyt, että tuo yskä yhä selvemmin ennusti Jumalan pian vaativan häneltä suuren uhrin, — hän oli niin tottunut kuulemaan äidin yskää, että miltei luuli tuon yskimisen olevan omansa köyhille leskille, joilla oli neljä lasta.
Mutta iltasilla, kun hän kyyristyi kokoon sängyssään pysyäkseen lämpimänä ja huolellisesti kääri siskojen ympäri vanhan peitteen suojaksi jääkylmää viimaa vastaan ikkunasta, silloin muistuivat opettajattaren sanat usein hänen mieleensä ja hän kuiskaili nyyhkien: "En voi uhrata äitiä, en voi uhrata äitiä"…
Näin kului talvi, ja Hallisen leski tuli yhä huonommaksi. Vielä hän kumminkin oli liikkeessä, saattoipa joskus olla apuna varakkaammissa kodeissa ja sillä ansaita jonkun rovon, ja, kun Janne vaan näki hänen puuhailevan huoneessa pesten lattiaa, keittäen potaattia, niin oli hänestä kuin olla piti, vaikka äiti oli niin kalpea, laiha ja köykkyselkäinen. Mutta eräänä aamuna jäi leskiraukka makaamaan sänkyyn eikä sitten noussutkaan ylös. Ja päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja vaiteliaammaksi. Hän ei juuri koskaan puhunut, ja kun sen teki, oli ääni niin heikko ja käheä, että täytyi kallistaa korvansa hänen suulleen kuullakseen häntä. Ja kun pikku Janne seisoi äitinsä vuoteen luona ja katseli häntä, oli hänestä kuin jotakin kummallista, jotakin outoa olisi tullut äitiin; hän ei oikein tahtonut tuntea äitiään, silmänsä olivat niin kummalliset, ikäänkuin näkisivät jotakin kaukana, hyvin kaukana. Jannen pikku sydän supistui surusta, hän alkoi ymmärtää, mikä oli tulossa, aavistaa, että se oli tuo suuri uhri, jota Jumala nyt tuli pyytämään häneltä. Ja hän heittäytyi polvilleen, pani kädet ristiin ja rukoili palavalla hartaudella, ettei Jumala ottaisi häneltä äitiä, vaan tekisi terveeksi.