— Saat ne, — sanoi äiti hymyillen ja tahtoi pakottaa tyttöä ottamaan leikkikalut, — saat ne lahjaksi. Etkö tahdo niitä?
— En, — vastasi tyttö ja pudisti taas päätään.
— Oi, mikä lystikäs lapsi! Miksi et tahdo niitä?
— Sillä heillä ei ole yhtään kynttilää kotona, — vastasi tyttö entiseen tapaan, ei katkerasti, ei valittaen, ainoastaan niin ihmeellisen vakavasti ja hiljaa.
Äiti tunsi taas pistoksen sydämeensä. Hän näki omat lapsensa hienoissa, lämpimissä vaatteissa, hymyilevinä, punaposkisina, ja toisella puolen pienen köyhän tytön luonnottoman vakavine silmineen, paljon kokenut, vilustunut lapsi, joka lykkäsi luotaan leikkikalujen ilon, kun "kotona ei ollut yhtään kynttilää".
Hän kääntyi Elliin ja Kyöstiin, näytti heille pienen tytön, kertoi, ettei hänellä ollut yhtään joulukynttilää kotona, ja antoi lapsille kullekin markan annettavaksi pikku tytölle joulukynttiläin ostamiseksi.
Mutta Elli ujosteli ja vitkasteli. Hän hiipi äitinsä taa ja tirkisteli salavihkaa köyhään tyttöön.
— Etkö tahdo, että tyttö saisi rahat? — kysyi äiti hämmästyneenä.
— Tahdon, — mutta eikö äiti voi antaa niitä?
— Sen kyllä voin. Mutta luulin sinulle olevan mieleen tehdä se. Eikö mielestäsi ole sääli pientä tyttöä, joka seisoo tuossa niin yksinänsä ja köyhänä?