Mutta hänen oli vaikea nukkua, ja petollinen ääni kuiskasi vähän väliä hänen korvaansa: onpa kumminkin oleva hauska nähdä, voiko Jumala todellakin…
Vihdoin hän nukkui eikä herännyt, ennenkuin täti aamulla suuteli häntä ja pikku Liisa seisoi hänen vuoteensa ääressä ja nauraen huusi: "unikeko!"
Bertil karkasi ylös ja hieroi silmiään. Samassa hän muisti, mitä tärkeää tänään tapahtuisi: hän saisi nähdä, voiko Jumala kuulla hänen rukouksensa vai ei. Mutta rullakartiiait olivat vielä nostamatta ja Liisa peseytyi ja loiskutti niin, ettei hän voinut kuulla tuuliko niinkuin eilen — eikä hän myöskään uskaltanut kysyä, minkälainen ilma oli.
Vihdoin täti nosti rullakartiinin… Mutta ei mitään valkeita hiutaleita leijaillut ilmassa — oli aivan sama ilma kuin eilen — ehkäpä oli taivas vielä harmahtavampi, maa sohjuisempi.
Bertilin kasvot muuttuivat yhtä synkeiksi kuin ilma ulkona.
— Kas niin, sen saatoin juuri uskoa! — huudahti hän äreänä pannen sukat jalkaan ja repien nauhat poikki, — kävi aivan niin kuin ajattelin ja tyhmästi tein, kun rukoilin!
— Siinä olet aivan oikeassa, Bertilini; oli väärin rukoilla ajatellessasi näin käyvän, — sanoi täti vakavasti. — Tiedäthän, ettei Jumala kuule muita rukouksia kuin semmoisten, jotka uskovat hänen voivan ja tahtovan auttaa!
— Vai niin, mutta minähän uskoin sen silloin! — väitti Bertil.
— Ja äsken sanoit käyneen aivan niinkuin "ajattelit", kuinka se on selitettävissä?
Bertil ei vastannut; pani vaan kengät jalkaan, sitoi nauhat umpisolmuun ja alkoi sitten kaikin voimin harjata tukkaansa.