Bertil oli hieman nolostunut.
— Niin, kuinkas muuten! — sanoi hän sitten — mutta miksi ei Jumala heti voinut suoda sitä meille?
— En tiedä, — vastasi Liisa miettiväisesti. — Ehkäpä, — jatkoi hän ujosti, — opettaaksensa meitä kärsivällisyyteen.
Nyt otettiin uudet kelkat esiin, lapset puettiin lämpimiin talvivaatteisiin, karvalakit päähän, kintaat käsiin, ja sitten mentiin karjapihan mäkeen, kukin vetäen kelkkaansa.
Oi, kuinka oivallinen mäki! Pitkä, loiva, valkeankirkkaan lumen peitossa! Hei, kuinka lasketaan! Kas nyt lähdetään. Bertil ensin vatsallaan kelkassa, sitten Liisa suorana, vakavana, pitäen vetonuorasta. Huimaavaa vauhtia kiitävät kelkat mäkeä alas, Liisa otsa rypyssä ja ponnistaen kaikki voimansa kulkeakseen oikeaa suuntaa. Mäen alla kävelee poika, jotta Bertil ilokseen saa huutaa äänekkään "pois tieltä", jonka Liisa vähän hiljemmin toistaa, ja kun tullaan alas maantielle, liukuvat kelkat vauhdissaan vielä hyvän matkan liukkaalla lumella.
Oi, minkälainen mäenlaskusää! Semmoista eivät olleet koskaan ennen nähneet. Silmät säihkyvät, posket punottavat raittiissa talvi-ilmassa. Nyt juostaan mäkeä ylös, pysähdytään vähän hengittämään ja sitten taas ylöspäin ilosta huutaen.
Kas niin, nyt kaatui Liisan kelkka ja tyttönen vierähti ojaan. Nytpäs melutaan ja nauretaan. Liisa on lumiukon näköinen pyrkiessään kömpimään ylös ja Bertil vallaton töytäisee hänet taas ojaan. Mutta tämä on vaan hupaista. Liisa nauraa katketakseen piehtaroidessaan tuossa lumessa. Nyt he rupeavat painisille ja lumisille, ja sehän on vieläkin hauskempaa. Lumi on niin ihanan valkeaa, suloista on sohraella siinä sormillaan, kaataa toisiaan kumoon ja piehtaroida kinoksissa. Sitten alkaa mäenlasku uudestaan ja joka mäestä tullaan rohkeammaksi. Liisa koettaa heittäytyä kelkkaan niinkuin Bertil, ja pari kertaa kaaduttuaan onnistuu se hänelle yhtä hyvin kuin pojallekin, ja sepä vasta hauskaa, kun pääsee Bertilin vertaiseksi mäenlaskutaidossa. Nyt tulee aurinko näkyviin, pilvenhattarat haihtuvat, taivas on sinisen kirkas ja luminen maisema rusottaa.
— Oi, kuinka kaunista! — huudahtaa pikku Liisa seisoen mäenrinteessä punottavin poskin, säihkyvin silmin — ja niin sanomattoman suloista saada laskea mäkeä tämmöisessä ilmassa. Eikö nyt Jumala mielestäsi ole hyvä, Bertil?
— Onpa niinkin, — vastasi Bertil välinpitämättömästi ja heittäytyi taas kelkkaansa laskeakseen mäkeä alas.
Vähitellen lapset alkoivat väsyä, he olivat laskeneet kolmatta tuntia, ja nyt alkoi nälkäkin tuntua. He puistelivat lumen päältään ja astuivat kelkat jälessään taloon.