Liikkuminen ulkoilmassa oli antanut lapsille hyvän ruokahalun, mutta he eivät sentään antaneet ruoan "tukkia suuta", niinkuin sanotaan, vaan he kertoa pakinoivat, kuinka hupaista heillä oli ollut, ja isä ja äiti kuuntelivat hymyillen heidän esitystään aamupäivän tapahtumista.
Mutta iltapäivällä, kun tuli pimeä ja istuttiin takkavalkean ääressä salissa, silloin oli Bertilin hyvä tuuli hävinnyt. Hän istui ääneti, nyrpeänä, jalat roikkuen, kun Liisa kiipesi äidin syliin ja alkoi hyräillä pientä lempilauluaan:
Kellä parempi on suoja,
Kun sun lapsillasi, Luoja?
Tähdellä ei taivahalla
Linnulla ei lakan alla.
— Miksi olet niin pahoilla mielin, Bertil? — kysyi Liisa lakattuaan laulamasta.
— En ole pahoilla mielin, — vastasi pikku poika yrmeänä.
— Niin, mutta etpä ole iloinenkaan, kuten aamupäivällä olit.
— Oletko kiittänyt Jumalaa, että oli niin hupaista mäenlaskussa tänään? — kysyi nyt täti.
— E-en…
— No, silloin ei ole ihmettä, että olet pahoillasi, poikaseni. Sinä toivoit kaunista ilmaa saadaksesi käyttää uutta kelkkaasi, Jumala täyttää toiveesi, laittaa sinulle mitä ihanimman ilman, suo sinulle terveyttä, jotta saat huvitella mielesi mukaan, kun niin moni muu lapsiraukka saa maata sairaana ja vaivaisena, etkä ole edes kiittänytkään häntä siitä. Kiittämätön ihminen on aina pahoilla mielin ja tyytymätön itseensä.
Bertil ei vastannut mitään, vääntelihe vain tuolillaan ja tuli näöltään vielä nyrpeämmäksi.