Hyi, mitä sanoja … varsinainen valhe! Oli kauheata ajatella hänellä olevan semmoista tunnollaan. Kuinka voisi päästä tuosta valheestaan, kuinka? Eikö hän aina olisi näin onneton; voisiko hän koskaan olla iloinen ja onnellinen kuten ennen?

Pikku Elsa raukka oli todellakin hyvin onneton; pimeässä ja yksinäisyydessä tulivat tunnonvaivat niin vaikeiksi, että tuskin jaksoi niitä kärsiä. Tulihan vielä toimeen niinkauan kuin oli päivä ja oltiin liikkeessä, leikkimässä, mutta nyt… Oi, kun vain saisi tunnustaa syntinsä, — kunhan vaan voisi rukoilla Jumalaa, — mutta sehän oli mahdotonta — hänen sydämensä oli kiven kova, hänen mielensä niin katkera, hänestä oli miltei väärin, että Jumala oli tehnyt hänet niin onnettomaksi tuommoisen pikku asian tähden.

Hän alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää, ja vähän aikaa sitä tehtyään, väsyi niin, että nukkui. Mutta silloin hän heräsi siitä, että jotakin ihmeellistä tapahtui hänen ympärillään. Hänestä näet oli ikäänkuin Jumala olisi tullut huoneesen; hän ei nähnyt häntä, eikä kuullut, mutta järkähtämättömän varmasti tunsi Jumalan lähestyvän vuodetta. Tuskallinen vavistus valtasi hänet ja hervastutti koko ruumista, ettei hän voinut liikuttaa sormeakaan. Hän tiesi, minkätähden Jumala tuli: tuli tuomitsemaan häntä.

Näin hän liikkumatta odotteli, sillä hän tiesi nyt olevan mahdotonta päästä pakoon. Hänen mielestään Jumala yhä vaan tuli likemmäksi, ja vihdoin hän kuuli hänen ääntävän juhlallisena ja nuhtelevana: "Elsa, missä olet?"

Silloin valtasi hänen mieletön pelko; nuolennopeudella hän meni peitteen alle niin syvään kuin saattoi päästä. Siinä hän makasi vapisevana ja veti peitteen päällensä piiloutuaksensa Jumalalta aivan kuin Aadam ja Eeva lymyivät, kun Herra haki heitä paratiisin yrttitarhassa.

Kuinka kauan hän näin makasi, ei hän tietänyt; sydän sykki rinnassaan ja otsasta valui hikikarpaloita. Ah, mikä kauhea yö, kaikkien hylkäämänä yksin Jumalan edessä, joka syytti ja tuomitsi…

Vihdoin tuli kumminkin uni vapauttamaan häntä näistä sieluntuskista. Käsi herpoutui irti peitteestä ja huolimatta epämukavasta asemasta ja kuumuudesta peitteen alla hän vaipui sikeään uneen.

Mutta hän makasi koko yön levottomasti ja näki mitä kummallisimpia, kauheimpia unia. Hän heittäysi sinne tänne vuoteellaan, ja äidin tullessa aamulla herättämään lapsia oli peite lattialla ja pikku Elsa sängyn nurkassa keräksi kyyristyneenä, yöpaita hiestä märkä ja tukka otsaan tahmistunut.

Elsa oli kumminkin nyt paremmalla mielellä, kun sai nousta ylös, pukeutua, syödä aamiaista ja tapansa mukaan olla ulkona leikkimässä siskojen kanssa. Pitkät ajat hän saattoi kokonaan unhottaa nuo kauheat, yölliset tunnonvaivansa. Mutta vähän väliä hän tunsi pistoksen sydämeensä, ja joskus valtasi hänet niin eriskummaisen tuskainen tunne siitä, ettei ollut niinkuin ennen, että tänään leikki pihalla aivan toinen tyttö, kuin se, joka eilen niin iloisena ja onnellisena oli tullut kotiin heinäniityltä. Ja kun hän vaan jäi yksikseen, niin nämä tunteet tulivat ylen sietämättömiksi; silloin hän tunsi polttavan halun juosta äidin luo, kertoa mitä oli tehnyt ja niin päästä noista hirveistä tunnonvaivoistaan. Mutta ei voinut tunnustaa syntiänsä äidille; monta kertaa hän oli menemässä hänen luoksensa, mutta kääntyi jälleen takaisin. Aivan oli, kuin hän kerran oli ollut menemässä hammaslääkärin luo saamaan pakottavan hampaan poistetuksi; hän tahtoi lykkäämistään lykätä sen ja kärsiä pakotuksen; niin vaikeata se hänestä oli. Silloin oli hän toivonut pakotuksen taukoavan itsestään, ja samaa hän nyt ajatteli tunnonvaivoistaan.

Näin kului aamupäivä leikkimällä, kävelemällä metsässä ja lukemalla lehtimajassa. Mutta päivällisen aikaan taivas vetäytyi pilveen ja iltapäivällä oli semmoinen ilma, etteivät lapset voineet mennä ulos, vaan heidän täytyi huvitella sisässä, minkä taisivat. Tämä oli aina koetus lapsille, kun ilma pakotti heidät pysymään sisässä, ja ainahan sattui silloin, että jonkun kasvot kävivät nyreiksi, kun kokoonnuttiin arkihuoneesen, ja siellä täällä sai kuulla valituksen, "ettei milloinkaan heille suotu mitään hauskaa".