Mutta nyrpeitä naamoja ei äiti voinut kärsiä.
— Kas niin, lapset! — huudahti hän nähdessään heidät pahoilla mielin, — ei mitään tuommoista nyrpistelemistä. Tuommoisessa mielentilassa sekä suuret että pienet ovat kiittämättömiä Jumalalle; Jumalahan antaa niin sateen kuin päiväpaisteen ja tiedättehän toisen kuin toisenkin olevan hyödyllistä.
— Kyllä kai, mutta ei elonkorjuun aikana, — väitti joku pojista voitonriemulla.
— Kuinka sen tiedät? Mitä Jumala tekee, mitä Jumala lähettää, on aina hyödyllistä, vaikka emme me, yksinkertaiset ihmislapset, lyhytnäköisyydessämme sitä heti käsitä. Saattaahan esim. olla korjuumiehiä yhtä malttamattomia ja napisevia kuin te, ja heitä Jumala tahtoo koetella lähettämällä tämän sateen. Ja eikö hän mielestänne tässä tee aivan oikein?
— Tekee kyllä, äitiseni, — huudahti joku pikku tytöistä ja kiersi kätensä äidin kaulaan. — Minusta on niin ruma olla huonolla tuulella, kun vähänkin käy vastaan. Semmoiseksi en koskaan tahdo tulla.
— Älä sano koskaan, rakas tyttöseni! Et tiedä, kuinka pettävä ihmissydän on. Mutta rukoile Jumalaa auttamaan sinua kiusauksen hetkellä, silloin olet turvassa. Ja nyt, pienokaiset, otamme esille sanomalehtemme ja katselemme kuvia; emme ole sitä tehneet moneen aikaan!
Eräs pojista otti nyt esille "Lasten lehden", äiti asettui sohvaan nidottu lehti sylissään ja kaikki lapset istuivat hänen ympärilleen. Pikku Elsa istui sohvassa äidin vieressä.
Nyt alkoi äiti näyttää kuvia ja kertoi samalla, mitä tiesi niistä. Olipa siinä kaikenlaista hauskaa lasten nähdä ja kuulla. Milloin oltiin Afrikassa ja nähtiin vasta löydettyjä maita, aarniometsiä ja kummallisia eläimiä; milloin tultiin Venäjälle, Pietariin ja saatiin nähdä sen suuria rakennuksia ja kirkkoja. Sitten mentiin maiden ja merien taakse, Lontoosen, ja sitten äiti näytti muotokuvan urhoollisesta kenraalista, joka oli taistellut ja kuollut isänmaansa puolesta, ja joka oli niin hurskas, että hänellä aina oli Raamattu mukanaan ja luki siitä tuimimmassakin tappelussa. Heillä oli niin hauskaa istuessaan tai seisoessaan äidin ympärillä kuulemassa hänen kertomuksiansa, että olivat kokonaan unhottaneet kuunnella, kuinka sade rapisi ikkunoihin.
Milloin vain äiti käänsi lehden, loistivat heidän silmänsä täynnä uteliaisuutta. Mitä nyt tulisi? Niin, tällä kertaa suuren suuri kivirakennus, jossa oli hyvin pienet ikkunat, ja sen edessä miehiä puseroissa työntäen käsikärryjä ja latoen kiviä kuormaan.
— Se on vankila, — sanoi äiti, — rangaistusvankila, ja kaikki nuo ihmiset ovat kurjia rikoksentekijöitä, jotka tuolla tavalla sovittavat syntinsä.