— Mitä rikoksentekijä on?
— Se on sellainen, joka on rikkonut lakia ja sentähden rangaistukseksi suljetaan vankilaan, niinkuin varkaat, murhaajat ja semmoiset.
— Hyi, mitä ilkimyksiä! — sanoi Elsa lyöden halveksivasti kädellään kuvaan.
— Ei, lapseni, niin et saa sanoa, — sanoi äiti lempeästi nuhdellen, ja tarttui hänen käteensä, — nämä ihmisraukat ovat hyvin onnettomia ja ansaitsevat pikemmin sääliämme kuin halveksimista. Ja nähdessämme tuommoisia laitoksia tulee meidän sydämestä kiittää Jumalaa, joka on johtanut elämämme niin, ettemme ole joutuneet sinne. Hän on varjellut meitä kiusauksista, jotka ehkä olisivat saattaneet meidät lankeamaan, ja huonosta esikuvasta, joka ehkä olisi turmellut meitä, emmekä saa ollenkaan ylvästellä ja pitää itseämme parempina sentähden, ettemme ole siellä.
— Mutta emmehän ole mitään rikoksentekijöitä, — väitti Elsa, — kuinka siis voisimme olla siellä?
— Et ole mikään rikoksentekijä, lapseni, mutta olisit voinut olla tai siksi tulla, jos ei Jumala suojelisi sinua. Tiedätköhän, miksi voisit tulla, tyttöseni, jos ei sinulla olisi kotia eikä vanhempia, jotka hoitaisivat sinua, vaan sinun täytyisi kuljeskella kerjäten, niin ehkäpä varastaa, ett'et kuolisi nälkään. Katsokaa, lapsukaiseni, sanon teille jotakin; synti on niin syvässä, niin lujalla meissä, että ainoastaan Jumalan voimalla rukouksen kautta voimme siitä vapautua. Kun esim. suututte toisiinne, kun silmänne säkenöivät, poskenne punottavat vihasta ja kun joskus kohotatte kätennekin lyödäksenne, silloin on aivan sama syntinen liike sydämessänne, joka sitten saattaa ihmiset vihaamaan ja murhaamaan toisiansa. Mutta teillä on vanhemmat, jotka opettavat teille, että se on syntiä, ja neuvovat teille Jumalan sanaa, sitä ehkä ei noilla pahantekijä-raukoilla ole ollut. Ja jos esim. joku teistä salaa ottaisi sokeripalasen ruokakaapista tai leivoksen ruokakammiosta, ajatellen ettei se ole mitään, semmoinen vähäpätöisyys, niin teette kumminkin aivan samankaltaisen synnin kuin varas, joka sovittaa rikoksensa istumalla monta vuotta vankeudessa. Sillä katsokaa, lapset, kaikki synti on yhdenarvoinen Jumalan edessä, me ihmiset vain sanomme toisen synnin suureksi, toisen pieneksi. Ymmärrättekö sen, pienokaiseni?
— Niin, äiti, ymmärrän sen niin hyvin, — vastasi vanhin tyttö, vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen kymmenvuotias, — enkä koskaan, koskaan tahdo ylvästellä ja pitää itseäni muita parempana. Sillä silloin käyttäydyn niinkuin farisealainen, joka kiitti Jumalaa siitä, että oli publikaania parempi; enkö tekisi niin, äitiseni?
— Niin, olet aivan oikeassa, kultaseni, — vastasi äiti lempeästi hymyillen, — farisealaisuuttahan se on, kun pitää itseään muita parempana.
Elsa ei ollut sanonut mitään koko tämän keskustelun aikana. Kun äiti sanoi sokeripalasien tai leivoksien ottamisen varkaudeksi, lyyhistyi hän ja kumartui äkkiä katselemaan kuvaa salataksensa hämmästystään. Sitten ei hän nostanut silmiään, vaan tuijotti itsepintaisesti pieniin kuviin, jotka puseroissaan lykkäsivät käsikärryjä edessään tai seisoivat kiviä louhimassa, ja kun äiti lopetti puheensa ja käänsi lehden näyttääksensä uuden kuvan, luisui hän hiljaa sohvalta ja juoksi, minkä vaan ehti, lastenkamariin kuulemattakaan, että äiti huusi hänen nimeänsä.
Oi, kuinka äärettömän onneton hän oli! Hän hiipi nurkkaan sohvan ja seinän väliin, istui lattialle ja purskahti itkuun niin katkeraan, että hänen sydämensä oli kuin suuri kyynellähde, joka äkkiä tulvii yli äyräittensä.