— Anna anteeksi, äitiseni, anna anteeksi, — nyyhki Charlie kalpeana, säikähtyneenä. Hän ei oikein tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta mielestänsä oli kaikki niin kamalaa, ja pahinta kaikista nähdä, kuinka äiti itki…
Nyt tuli lääkäri, sitoi Charlien katkenneen jalan ja sanoi, että hänen täytyi maata aivan liikkumatta, niin tulisi pian terveeksi.
Niin, näin oli kyllä helppo sanoa, mutta ei niinkään helppoa tehdä. Alussa kävi jokseenkin hyvin; Charliella oli kuumetta, oli väsynyt ja nukkui paljon. Mutta kun jalka alkoi parata, ja hän omasta mielestään oli aivan terve, lääkäri kun vaan ilkeydestä piti häntä sängyssä, silloin heräsi hänessä kaikenlaisia pahoja ajatuksia. Ajatelkaa, maata tässä ummehtuneessa, kuumassa huoneessa, kun ulkona oli niin kaunis ilma, kun kaikki muut lapset huvikseen leikkivät puistossa! Ei saanut olla leskisillä, ei haukkasilla, ei pyöritellä suurta, komeata vannettaan, jota niin taitavasti osasi ohjata! Ja jos hän ei vain olisi tuntenut itseään niin terveeksi, ei olisi ollut niin vakuutettu, että jos vaan saisi, hän kyllä voisi nousta ylös ja juosta kuinka paljon tahansa!
— Äiti, on niin kauhean ikävää, — valitteli Charlie-raukka maatessaan tuossa suuret painot jalassaan, ettei tulisi ontuvaksi, — eikö äiti voi keksiä mitään hupaista?
— Voinpa, poikani, — vastasi äiti, joka istui Charlien vuoteella ja piti pojan kättä omassaan, — tiedänpä jotakin hupaista, kaikkein hupaisinta, mitä ajatella voit, jotakin, joka aina on hupaista, joko sitten makaat sängyssäsi tai juokset ulkona tai istut lukemassa läksyjäsi.
— Ja mitä se sitten on? — ihmetteli Charlie hyvin uteliaana, mutta samalla vähän epäillen äidin sanoja.
— Niin, — sanoi äiti, — kerron sinulle pienen sadun, sadun, joka selittää sinulle, mikä on kaikkein hupaisinta kaikista.
Äiti siirtyi lähemmäksi Charlieta, otti hänen kätensä käsiinsä ja alkoi sitten pojan uteliaana ja hartaana katsoessa häntä kasvoihin:
— 'Monta tuhatta vuotta sitten seisoi eräänä iltana mies ja vaimo suljetun portin edessä, joka vei kauniimpaan yrttitarhaan, mitä ihmissilmä koskaan on nähnyt täällä maailmassa. Portin sisäpuolella tuoksui ihanimpia kukkasia, satakielen sävelet soivat illan hiljaisuudessa, lirisevät puroset kimaltelivat tiheissä pensastoissa ja heijastivat kuun, joka ylhäältä taivaankannelta valaisi Eeden'in ihanaa yrttitarhaa.
Mutta siellä missä mies ja vaimo seisoivat, siellä oli tyhjää ja autiota. Edessään oli laaja lakeus yksitoikkosena, ja ainoan vaihtelun siinä tarjosi heille omat, tummat varjonsa. Kylmä tuuli puhalsi lakealta; vaimo väristen painautui miehen suojaan, molemmilla oli karvaiset hameet eläimen nahoista, mutta jäinen viima värisytti vaimoa, joka vain oli tottunut Eeden'in yrttitarhan lauhkeisiin tuulahduksiin.