— Voi, — kuulivat he samassa aivan vieressään toisen äänen valittelevan, — minua pahoittaa niin jättää teitä, ihmisraukkoja, mutta minun on mahdoton jäädä. Minun täytyy päästä pois niin pian kuin mahdollista.
— Ja kuka sinä sitten olet? — huokasi Eeva.
— Olen terveyden ilonhenki, — vastasi vieno ääni kiireesti, — ja täällä ei ole mitään sijaa minulle. Tauteja, kärsimyksiä kaikenlaisia tulee teille, en voi jäädä tänne kauemmaksi, hyvästi!
Taas kuulivat he tuon kummallisen, valittavan äänen, ikäänkuin katkenneesta kielestä lähteneen, taas näkivät he jotakin valoisaa häviävän avaruuteen…
Ja sitten kuului valittavien äänien kööri huokailevan heidän ympärillään. "Minä olen yksimielisyyden ilonhenki", kuiskaili joku, "tuolla sisässä elitte rauhassa ja sovussa, täällä ulkona riitelette ja taistelette keskenänne, minun täytyy pois, pois, hyvästi!" — "Olen kuuliaisuuden ilonhenki", — huokaili toinen, "minun on vilu läheisyydessänne, sillä rikoitte Jumalan käskyn, en voi jäädä, hyvästi!"
Ja koko avaruus näkyi täynnänsä surusäveliä, ja toinen valo-olento toisensa perästä liiteli pois ja hävisi ainiaaksi yläilmoihin.
Vihdoin oli kaikki hiljaista. Pienien ilohenkien koko joukko oli hävinnyt, ja oli ikäänkuin pimeys synkemmin, raskaammin olisi painautunut arolle.
Eeva väänteli käsiään ja uikutti ääneen.
— Kaikki ilo on paennut maan päältä, — huokasi hän, — rauha, yksimielisyys, terveys, kaikki, kaikki on poissa, kaikki on vain syntiä ja tuskaa!
Silloin tuli kuu näkyviin suuren, mustan pilven alta ja sen valossa hän näki lähellään pienen valkoisen olennon istuvan kyyryllään ja tuijottavan häneen surullisin, kysyvin katsein.