— Kuka olet? — kysyi Eeva tauoten hetkeksi nyyhkyttämästä.
— Olen rakkauden ilonhenki, iloitsen, kun muut tehdään onnelliseksi, — vastasi pikku olento, — mutta minun täytyy nyt mennä pois, en voi jäädä, kun kaikki toverini ovat jättäneet minut. Ja mitäpä on minulla enää täällä tekemistä, ihmiset vihaavat toisiaan ja ovat riitaisia, erimielisiä, ei ole rakkautta enää, voi teitä, ihmisraukkoja, voi teitä, kun minunkin täytyy jättää teidät! — Ja hän nousi, levitti pienet, valkoiset siipensä ja kohosi verkalleen ilmaan.
Mutta silloin Eeva ryntäsi esille, tarttui hänen toiseen siipeensä ja koetti pidättää häntä.
— Laske, laske minut lentämään, — kuiskasi pienokainen surkeasti — tiedäthän, ettei enää ole rakkautta, ei rauhaa maan päällä, kuinkapa silloin voisin jäädä luoksenne.
— Voit, — huusi Eeva epätoivossaan, — sinä voit! Vaikkapa emme enää voi iloita omasta puolessamme, vaikkapa rakkaus, rauha, terveys ja toivo on paennutkin meistä, kun synti on tullut sydämiimme, niin sinua, juuri sinua, joka olet muiden onnellisiksi tekemisen ilo, tahdomme ja voimme pidättää.
Ja niin alkoivat he taistella keskenään; pikku henki rimpuili rimpuilemistaan irti päästäkseen, mutta Eeva piti lujasti kiinni siivistä. Ja kun he siinä ponnistelivat, katkesivat molemmat hennot siivet ja tuo pieni olento kaatui verta vuotaen maahan.
Hämmästyneenä ja peloissaan tuijotti Eeva siipiin, joita vielä piti kädessään. Olihan tosin nyt pikku ilonhenki tänne jäänyt, mutta silpoutunut, verissään, siivetön, kipujen lapsi, kuten hänkin.
Ja Eeva istui maahan ja alkoi jälleen itkeä. Silloin tunsi hän jonkun koskevan käteensä ja valittavan äänen kuiskailevan: "sido haavani!"
Hän nosti silmänsä; vieressään seisoi pikku siivetön olento pyytäen apua. Itsekäs surunsa taukosi heti; hän otti pienokaisen polvelleen, puhdisti haavat, sitoi ne nahkapalasilla, jotka repi hameestaan, johon oli puettu. Ja tätä tehdessään, unhotti hän kokonaan omat kipunsa, ja kun pienokaisen silmät kiitollisina hymyilivät hänelle, tunsi hän ensi kerran, paratiisista karkoitetuksi tultuaan, uuden, oudon ilontunteen, ilon siitä, että oli voinut muita auttaa.
Siitä päivin on pikku ilonhenki uskollisesti jäänyt ihmisten luo ja koettanut ilahuttaa ja lohduttaa heitä. Tunnonrauhan, terveyden, levon ja toivon henget, kaikki ovat hävinneet maan päältä, kun synti tänne tuli; mutta rakkauden ilonhenkeä ei Eeva voinut laskea, ja vaikeimmissa, syvimmissä suruissamme tulee aina tuo pikku henki, jota ihmiset niin usein halveksivat, kun se on silpoutunut, siivetön, näyttämään meille, että rauha, terveys, toivo, luottamus, kärsivällisyys voitetaan jälleen, kun vaan ihminen unhottaa itsensä ja koettaa toimittaa muille iloa.'