— Kiitos, — sanoi Kalle heti ojentaen pienen likaisen, mielenliikutuksesta vapisevan kätensä Charlielle. Sitten riensi hän ulos minkä ennätti, palaen innosta saada pyöritellä uutta vannettaan.
Charlie katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä.
— Kuinka hän oli kummallinen, äiti, minkätähden hän noin nauroi?
— Niin, poikaseni, sen hän teki, koska oli niin riemuissaan ja onnellinen, että oli aivan suunniltaan. Luulen, Charlieseni, ettei tällä hetkellä ole koko maailmassa niin iloista ja onnellista ihmistä kuin Kalle, kun hän nyt ensi kerran pyörittelee uutta vannettaan. Eikö mielestäsi ole hyvin hauskaa ajatella, että hän sinun kauttasi on näin onnelliseksi tullut?
Charlie mietti hetkisen.
— On, — vastasi hän, — on kyllä hauskaa, äitiseni. Mutta mielestäni olisi hauskempaa, jos minäkin olisin terve ja saisin nähdä, kuinka hupaista Kallella on.
— Mutta jos niin olisi, poikani, et luultavasti koskaan olisi antanut Kallelle vannettasi. Jumala on pannut sinut tautivuoteelle opettaaksensa sinua käsittämään, että itse ollessamme murheellisia ja onnettomia meidän tulee etsiä onneamme tekemällä toisia iloisiksi. Käsitätkö sen, poikani?
— Käsitän, — vastasi Charlie miettien.
— Ja olinhan oikeassa sanoessani olevan kaikkein hupaisinta unhottaa itsensä ja hankkia muille onnea?
— O-olit, — vastasi Charlie yhtä miettivästi ikäänkuin hän mielestänsä kumminkin kernaasti ajattelisi vähän itseänsäkin.