Mutta iltasella, kun Charlie oli lopettanut tavalliset rukouksensa, hän taas pani kädet ristiin ja rukoili hartaasti:
— Hyvä Jumala, laita niin, etten ajattele omaa itseäni ja huviani, vaan ainoastaan sitä, kuinka tekisin muita iloisiksi ja onnellisiksi. Ja anna minun oikein, oikein sydämestäni suoda Kallelle vanteeni. Tee se, Jeesuksen tähden. Amen.
"ISÄ MEIDÄN."
Oi, kuinka ihana kesäpäivä! Kuinka kirkas ja korkea taivas, kuinka kirkkaana sinikukka loisti viljapellossa, kuinka apilas tuoksui, kuinka valkoiset, keltaset, punakirjavat pikku perhoset liitelivät lämpimässä, ihanassa kesäilmassa! Oi, kuinka hauskaa oli sellaisena päivänä kierrellä maita, metsiä, pyytää perhosia niityllä, poimia kukkia, loikoa metsässä pehmosella sammalvuoteella ja kuunnella, kuinka suhisee, kihisee kuusen oksilla! — Kaikkihan on hupaista semmoisena päivänä. Hupaista oli nousta aikaseen aamulla, kun kaikki vielä luonnossa oli hiljaa, nukuksissa, ja sitten mennä Greetan kanssa niitylle katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin, ja kuulemaan heidän ammumistaan raittiissa aamuilmassa; hupaista oli äidin kanssa kävellä mökeissä väkeä tervehtimässä; hupaista istua venheessä auttamassa suurta veljeä, kun tämä meni kalastamaan. Mutta kaikkein hupaisinta oli käydä asioilla rovastissa, joka asui neljännespeninkulman päässä. Sillä tie sinne oli niin kaunis, niin kaunis metsän kautta, niittyjen poikki, ja kun tuli perille, niin rovastin rouvalla aivan varmasti oli jotakin hyvää tarjottavana.
Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että pikku Ebba tänään heräsi sanomattoman hyvänvoinnin tunteella. Sillä ilma oli, kuten sanottu, loistavan ihana, ja isä oli edellisenä iltana sanonut: "Huomenna, lapseni, jos ei sada, saat mennä rovastinpappilaan suorittamaan sanomalehtitilauksen".
Nyt oli pikku Ebba, harjattuna, pestynä, puhtaassa esiliinassaan, isänsä edessä saamassa ohjekäskyä.
— Kas tässä, pienoiseni, — sanoi isä antaen Ebballe viiden markan setelin ja markan, — tässä on rahat. Ne jätät nyt sedälle, sanot terveisiä isältä ja kiität kaikesta vaivasta, mitä sedällä on ollut. Ymmärrätkö, lapseni?
— Ymmärrän, isäni, — vastasi Ebba, otti rahat ja katsoi isään vakavin, huolellisin silmin.
— Mutta kuinka nyt teemme, jott'et kadota rahoja, — jatkoi isä, — ehkä panemme ne johonkin? Jos otat pikku nenäliinasi, niin sidomme rahat siihen.
— Ei, isäni, — vastasi Ebba yhtä vakavana, — ei käy päinsä. Sillä silloin saattaa tapahtua, että unhotan nenäliinassa olevat rahat, otan sen taskusta ja kadotan sen. Sillä tällä tavalla usein kadotan nenäliinoja.