— Mutta, rakas lapseni, silloin en tiedä, uskallanko lähettää sinua, — vastasi isä nauraen — jos olet tuommoinen pikku hutilus, niin ehkä kadotat rahatkin.

— En, isä, sitä en tee, — vakuutti Ebba uskollisesti, — rahoja en kadota koskaan, sillä niitä minulla on niin harvoin; kun niitä on, niin ajattelen aina minulla niitä olevan, ja silloin en voi kadottaa niitä. Pidän ne näin, isä, enkä avaa kättäni ainoatakaan kertaa.

Ja hän ojensi pikku kätensä, jossa piti rahat niin lujaan, ikäänkuin olisi peljännyt jonkun ryöstävän ne häneltä.

— Niin, laita nyt, että oikein toimitat asiasi, — sanoi isä hymyillen ja taputti Ebbaa poskelle, — silloin isä näkee, että hänellä on jotain hyötyä pikku tytöstänsä. Hyvästi nyt, terveisiä sedälle, ja tule ajoissa kotiin päivälliseksi!

Pikku Ebba nousi varpailleen, kiersi kätensä isän kaulan ympäri, pani suunsa suppuun jäähyväis-suudelmaa varten ja juoksi sitten ulos innoissaan päästä niitylle kukkien luo ja kuulemaan linnunlaulua sekä toivoen saavansa pappilassa leikkiä ja muuta huvitusta sekä makeisia.

Ensi osan matkasta, s.o. maantiellä kulkiessaan, käveli Ebba tasaisin, vakavin askelin, otsa rypyssä ja yhä silmäillen käteensä, jossa lujasti säilytti hänelle uskotun aarteen. Mutta kun hän poikkesi niitylle, jonka poikki oikotie vei metsään, silloin vakavuus käynnissä ja katseessa hälvenemistään hälveni. Oi, kuinka hauska tuo niitty! Tuolla oli päivänkukkia niin tiheässä, että näyttivät valkoisilta lumentäpliltä vihantavalla kedolla. Tuolla, tuolla ojanreunalla kasvoi varmaankin mansikoita, olivatkohan jo kypsiä? Ebban täytyi välttämättömästi ottaa siitä selvä. Ja hän poikkesi polulta, astui ojaan ja sitten toiselle puolelle, sai esiliinansa kurttuiseksi ja pikku jalat mutaisiksi. Mutta se ei ollut mitään, sillä hän löysi kokonaista neljä mansikkaa, ensimmäiset tänä vuonna, ja vaikka täytyi tunnustaa, etteivät ne vielä olleet oikein kypsiä, ainoastaan noin puoleksi, niin ei hän voinut olla poimimatta niitä ja pistämättä heinän korteen.

Kumminkaan ei hän sill'aikaa unhottanut rahojaan; pannessaan mansikat korteen, hän piti rahat polvellaan ja puristi ne sitten taas tiukasti käteensä. Heinän kortta mansikkoineen hän piti toisessa kädessä; sen hän antaisi Malin-tädille ja ajattelepa, kuinka iloiseksi ja hämmästyneeksi tämä tulisi, kun saisi kypsiä tai kypsymäisillään olevia mansikoita!

Ebba riensi nyt eteenpäin, hyppäsi pienen ojan yli ja tuli polulle, joka vei metsään. Täällä metsässä oli vielä paljon hauskempaa. Täällä lauloivat linnut niin suloisesti, täällä auringon säteet niin kauniisti kimaltelivat kuusien välissä, ja, oi kuinka houkuttelevalta kuului tuo alituinen suhina ja rasahtaminen synkässä metsässä. Ebba ihmetteli aina, mitä syvimmässä metsässä olisi. Oliko siellä maahisia ja peikkoja, joista vanha Loviisa tiesi kertoa niin monta satua? Mutta äiti sanoi aina, ettei semmoisia ollut olemassakaan. Mutta mitä se sitten oli, joka oli niin kummallista tuolla metsässä? Olihan oikein kammottavaa, kävihän hän täällä niin yksinänsä, jospa kumminkin olisi maahisia ja peikkoja, ja jos äkkiä saisi kuulla taottavan tuolla suuren kiven sisässä, ja pikku kääpiö ilmestyisi ja houkuttelisi häntä vuoreen. Hui, kuinka kauheata oli ajatella semmoista! Pelokkaana hän katseli ympärilleen ja joudutti vielä enemmän askeleitaan. Mutta silloin muistui hänelle mieleen pieni virrenvärssy, jonka usein oli kuullut äitinsä lausuvan:

Korkeudesta taivahan
Pimeimmälläkin polulla
Silmä valpas Jumalan
Valon on loiste minulla.

Hän toisti tuon pienen värssyn pari kertaa, ja vaikka sydän vielä levottomasti sykkieli, tyyntyi hän tyyntymistään ja vihdoin oli hänestä niin suloista, ikäänkuin ei kääpiöt ja peikot, vaan Jumalan enkelit olisivat olleet häntä saattamassa.