Metsästä tultuaan kulki hän ensin koivikon kautta, sitten jälleen niityn poikki. Hänen mielestään oli niin reipasta ja iloista täällä päiväpaisteisella niityllä. Äkkiä näki hän suuren perhosen lähtevän lentoon ojan reunalta. Se oli kaunihin perhonen, minkä hän koskaan oli nähnyt; siipensä säteilivät kaikenmoisissa komeissa värivivahduksissa. Oi, jos onnistuisi saada se kiinni! Eipähän se olisikaan niin vaikeata — se lenteli niin alhaalla, aivan Ebban edessä! Ja pikku tyttö alkoi juosta oikeaan ja vasempaan, kaikenlaisissa mutkissa, miten vaan perhonen lensi. Mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni; Ebba oli niin lähellä, niin lähellä, mutta juuri kun oli saamaisillaan sen käteensä, lensi perhonen pakoon. Pikku tyttö juoksi niin, että posket punottivat, silmät säihkyivät, mutta ei se auttanut. Kun hän tuli aidan luo, joka vähän viivähdytti häntä, lensi perhonen ketterästi aidan yli ja hävisi sinitaivaalle.
Ebba pysähtyi hetkeksi ja hengähti. Niin, sitä ei nyt voinut auttaa, perhonen lentäköön matkaansa, sitä ei voitu saavuttaa. Hän silmäili ympärilleen; tuolla ojan toisella puolella oli jalkaportaat, joita piti astua. Hän hyppäsi siis ojan yli, juoksi pitkin aitaa ja kiipesi portaille. Mutta juuri päästyään ylimmäiselle astuimelle, huomasi hän ettei enää pitänytkään vasenta kättään suljettuna, vaan että hän sillä oli tarttunut aidanseipääseen. Rahat! Hän säikähtyi niin, että heti hellitti kätensä ja tuijotti tuohon avonaiseen kädenpohjaan. Mutta siinä tietysti ei ollut mitään rahoja. Mansikkakorsi oli kyllä vielä tallessa, mutta rahat, ne olivat poissa, ne oli hän kokonaan unhottanut niin innokkaasti ajaessaan perhosta takaa.
Pikku Ebba-raukka oli aivan epätoivoissaan tämän huomatessaan, ettei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan itkeä nyyhkytteli seisoessaan tuossa aidan portailla.
Mutta kun ensimmäiset katkerimmat kyyneleet oli itketty, astui hän portaita alas ja alkoi etsiä rahoja maasta. Mutta vaikka kuinkakin etsiskeli ruohikossa, oli kumminkin mahdotonta löytää niitä; rahat olivat ja pysyivät poissa.
Hän istui kivelle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi ajatella onnettomuuttaan. Mitäs tekisi hän? Jatkaa matkaa rovastin luo, sitä hän ei voinut, kun ei ollut mitään rahoja jättää hänelle. Kotiin ei uskaltanut mennä, sillä isä varmaan tulisi hyvin, hyvin vihaiseksi, kun hän oli ollut niin huolimaton, hän, joka niin varmaan oli luvannut pitää vaarin rahoista. Ja Malin-tädin makeiset, niitäkään hän nyt ei voisi viedä! Oi, kuinka hyljätty, onneton tyttö hän oli! Kaikenmoiset surulliset, katkerat mietteet tulivat hänen mieleensä. Jospa pakenisi syvälle metsään, kauas, kauas, mihin ei kukaan ihminen vielä ollut tunkenut, ja mistä siis ei kukaan voisi löytää häntä! Hän alkoi ajatella, mitä kotona sanoisivat, jos hän ei ollenkaan palajaisi. Hän kuvitteli mielessään, kuinka isä ja äiti surisivat pikku tyttöään, kuinka siskot itkisivät ja leikeissään kaipaisivat häntä. Silloin he kyllä katuisivat, että monta kertaa olivat olleet hänelle ilkeitä. Silloin Frits katkerasti surisi, ettei eilisiltana tahtonut mennä soutelemaan hänen kanssansa, joka niin hartaasti pyysi häntä, ja Anna paheksuisi, että oli tehnyt pilkkaa Ebbasta, joka yöllä pimeässä pelkäsi. Oi, jos vain tietäisivät, ettei pikku sisarensa koskaan enää tulisi kotiin, kyllä silloin pyytäisivät anteeksi, ja aina, aina olisivat hyviä hänelle.
Ebbasta oli miltei suloista mielessään kuvitella, kuinka kotona surisivat häntä, mutta samalla niin surullista, että hän taas purskahti itkemään. Oi, mitä hänen pitäisi tehdä? Oli niin kauheata ajatella, ettei koskaan tulisi kotiin, mutta yhtä kauheata tulla isän luo tunnustamaan, että oli ollut huolimaton tyttöhutilus. Ei koskaan enää, sen hän tiesi, isä voisi luottaa häneen.
Mutta istuessaan tuossa itkien, sai hän yht'äkkiä kuulla sydämessään äänen, jonka selvästi erotti kaikista muista, joka kuiskasi hänelle, aivankuin hän muiden äänien joukosta heti olisi tuntenut äitinsä äänen. Ja ääni — hän ymmärsi sitten, että se oli Jumalan — kuiskasi hiljaa ja lempeästi, mutta kumminkin varmasti: "Rukoile!"
Pieni tyttö laskeusi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Hän oli niin hämmentynyt, levoton ja tuskissaan, ettei voinut omintakeisesti rukoilla, vaan alkoi vapisevalla äänellä lausua: "Isä meidän!" Ja niin hän rukoili koko Herran rukouksen niin hartaasti ja sydämestään, ettei vielä koskaan niin ollut tehnyt, ja vähitellen hänen mielensä rauhoittui. Oli aivankuin Jumala olisi pannut kätensä hänen sydämelleen ja lauhduttanut sen levottomuutta, ja kun hän lopetti rukouksensa ja nousi ylös, oli hän aivan levollinen ja alkoi uudestaan etsiä rahojaan.
Hän etsi kauan väsymättä, lannistumatta, kävi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, hyppäsi ojan yli, etsi niityllä, jossa oli ajellut perhosta. Sitten palasi hän aidan portaille ja sai silloin nähdä rahansa aivan aidan vieressä, vaikk'ei ennen kiihtymyksessään ollut huomannut niitä. Ilonhuudahduksella hän tarttui seteliin, johon markanraha vielä oli kääritty, juoksi portaita ylös, niin nopeaan kuin mahdollista ehtiäksensä pappilaan.
Mutta sitten hän muisti, ett'ei vielä ollut kiittänyt Jumalaa, ja kumminkin se oli hän, joka oli näyttänyt, missä rahat olivat.