Mutta kun tunti oli loppunut, otti neiti Jannea kädestä ja meni toiseen huoneesen.
— Kuinka on laitasi, pikku Janne, — sanoi hän ystävällisesti silitellen pojan vielä kosteita kasvoja, — puhu minulle, mikä sinua niin pahoitti opetustunnilla?
Jannen alahuuli alkoi taas värähdellä.
— Neiti, — kuiskasi hän nyyhkien, — en voi uhrata äitiä, niinkuin
Abraham uhrasi Iisakin…
— Pikku Janne-kulta, — lausui neiti ja veti hänet luoksensa, — eihän Jumala vielä ole vaatinutkaan sinua uhraamaan häntä. Ja sinun tulee muistaa, että Jumala on niin armelias, ettei vaadikaan sinua uhraamaan äitiäsi, ennenkuin näkee rakkautesi häneen niin voimalliseksi, että mielellään annat hänelle tämän uhrin.
Mutta Janne vaan nyyhkytti eikä antanut lohduttaa itseänsä.
— En voi uhrata äitiä, neiti … en koskaan sitä voi, neiti … sillä pidän enemmän äidistä kuin Jumalasta…
Neiti ei sanonut mitään enää; kuivasi vain pikku pojan kyyneleet, pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja antoi hänelle vettä juoda, että tyyntyisi ensi tunniksi, joka nyt alkoi.
Mutta pikku Janne ei voinut unhottaa, mitä neiti oli sanonut Abrahamin uhrista. Talvi kului tavalliseen tapaan; Janne näki nälkää ja vilua, juoksi aamusilla vilusta väristen kouluun, istui iltapäivät lukemassa läksyjään ja kuuli, kuinka äidin yskä päivä päivältä tuli vaikeammaksi. Mutta Janne ei ymmärtänyt, että tuo yskä yhä selvemmin ennusti Jumalan pian vaativan häneltä suuren uhrin, — hän oli niin tottunut kuulemaan äidin yskää, että miltei luuli tuon yskimisen olevan omansa köyhille leskille, joilla oli neljä lasta.
Mutta iltasilla, kun hän kyyristyi kokoon sängyssään pysyäkseen lämpimänä ja huolellisesti kääri siskojen ympäri vanhan peitteen suojaksi jääkylmää viimaa vastaan ikkunasta, silloin muistuivat opettajattaren sanat usein hänen mieleensä ja hän kuiskaili nyyhkien: "En voi uhrata äitiä, en voi uhrata äitiä"…