Näin kului talvi, ja Hallisen leski tuli yhä huonommaksi. Vielä hän kumminkin oli liikkeessä, saattoipa joskus olla apuna varakkaammissa kodeissa ja sillä ansaita jonkun rovon, ja, kun Janne vaan näki hänen puuhailevan huoneessa pesten lattiaa, keittäen potaattia, niin oli hänestä kuin olla piti, vaikka äiti oli niin kalpea, laiha ja köykkyselkäinen. Mutta eräänä aamuna jäi leskiraukka makaamaan sänkyyn eikä sitten noussutkaan ylös. Ja päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja vaiteliaammaksi. Hän ei juuri koskaan puhunut, ja kun sen teki, oli ääni niin heikko ja käheä, että täytyi kallistaa korvansa hänen suulleen kuullakseen häntä. Ja kun pikku Janne seisoi äitinsä vuoteen luona ja katseli häntä, oli hänestä kuin jotakin kummallista, jotakin outoa olisi tullut äitiin; hän ei oikein tahtonut tuntea äitiään, silmänsä olivat niin kummalliset, ikäänkuin näkisivät jotakin kaukana, hyvin kaukana. Jannen pikku sydän supistui surusta, hän alkoi ymmärtää, mikä oli tulossa, aavistaa, että se oli tuo suuri uhri, jota Jumala nyt tuli pyytämään häneltä. Ja hän heittäytyi polvilleen, pani kädet ristiin ja rukoili palavalla hartaudella, ettei Jumala ottaisi häneltä äitiä, vaan tekisi terveeksi.

Mutta Jumala ei täyttänyt pikku Jannen rukousta; hän, tuo rakkaudesta rikas Isä, ymmärsi sen paremmin. Hän tiesi, että sairas, väsynyt vaimo tarvitsi tulla lepoon, tiesi hetken tulleeksi, jolloin uskollinen palvelijatar saisi maistaa levon suloisuutta ja mennä Herransa iloon.

Keväämmällä jäidenlähtö-aikana kuoli Hallisen leski. Hänet pantiin mustaan puu-arkkuun ja vietiin uudelle hautausmaalle, jossa laskettiin suureen hautaan, — "köyhäin kuopaksi" kuuli Janne heidän nimittävän sitä, koska sinne pantiin semmoisia, joilla ei ollut varoja ostaa eri hautaa. Pikku Janne-raukka oli itkenyt niin paljon, että oli kuin kyynellähteet olisivat kuivuneet. Nyt vain seisoi tuossa väristen nyyhkytyksistä; mutta kun hauta luotiin umpeen eikä hän enää nähnyt arkkua, silloin alkoivat kyyneleet tulvia jälleen, ja hänestä oli, kuin tahtoisi hän hypätä hautaan kätkeytyäksensä äidin viereen.

Mutta Jannen täytyi jatkaa elämistään, sillä hänen hetkensä ei vielä ollut tullut, ja täytyi tehdä työtä voidakseen elää. Armeliaat ihmiset pitivät huolen hänestä ja siskoista, ja kun hän oli kymmenvuotias, arveltiin hänen olevan kyllin suuren hoitamaan itseään, ja niin hän pääsi suutarin luo juoksupojaksi.

Täällä hän sai tehdä työtä aamusta iltaan, juosta sateessa ja päivänpaisteessa saapas- tai kenkäpari kädessä tai toimittaa muitakin asioita mestarilleen; niin että päivällä hänellä tuskin oli aikaa ajatella äitiä, mutta iltasin, kun hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja ylt'ympärillä oli pimeää, silloin äiti muistui mieleen, silloin hän kurotti kätensä häntä halataksensa ja itki epätoivoisena, kun tunsi itsensä niin yksinäiseksi, hyljätyksi. Silloin hänestä Jumalakin oli ollut niin julma; hän ei voinut nöyrtyä ja antaa Jumalalle rakkahinta, mitä hänellä oli, hän oli vielä siihen niin kiintynyt, vaikka se oli vain muisto, varjo, ja joka ilta hän nukkui sitä itkiessään.

Mutta eräänä yönä Jumala lähetti niin ihanan, ihmeellisen unen pienelle toivottomalle pojalle…

Unissaan oli hän mitä ihanimmassa seudussa. Kultaisia hedelmiä oli suurissa tuuheissa puissa, tiet olivat jalokivillä lasketut, ilma niin puhdas ja lauhkea kuin ihanimpana kesäpäivänä, ja kristallikirkkaita puroja porisi tuoksuvien kukkaislavojen välissä. Ja kaikkein ihmeellisintä oli, että kaikki ihmiset, joita hän tapasi, näyttivät niin onnellisilta; täällä ei ollut köyhiä, ei surevia. "Täällä tahtoisin olla", — ajatteli Janne, — "täällä pääsisin juoksemasta asioita, ja saisin tarpeeksi syödäkseni, enkä kärsisi vilua". Ja niin hän kulki eteenpäin kivitetyillä, kiiltävillä teillä, joita tuuheat puut varjostivat, niin ettei päivänpaahde vaivannut kävelijää. Ja alinomaa tapasi uusia ihmisryhmiä, kaikilla sama onnellinen hymyily huulilla, sama iloisuus silmissään. "Mihinhän nuo menevät?" arveli Janne, mutta ei uskaltanut kysyä, näki vain, kuinka joukko toisen jälkeen kiiruhti ohitse kepein askelin, aivankuin riennetään johonkin hyvin ikävöityyn määräpaikkaan. Hän tahtoi seurata heitä, mutta ei voinut; he kulkivat niin nopeaan, ja toinen ryhmä toisensa jälkeen hävisi, kunnes hän yksin oli jälellä.

Silloin hän jatkoi matkaansa, kunnes vihdoin tuli portille, jonka avasi. Ja kuljettuaan siitä, meni portti lukkoon hänen takanaan, ja hänestä oli, kuin paikka, jossa hän oli, olisi ollut tuttu. Ja niinhän se olikin; tuossahan seisoi joukko repaleisia lapsia ja sairas ukko käydä nilkutti tiellä, oli sateista ja sumuista, hänen oli vilu aivan niinkuin aamusilla juostessaan kansakouluun. Ja kaikki ihmiset, jotka hän tapasi, olivat niin suruisen, kärsivän ja köyhän näköisiä; hän näki monta naapureista katukujasessa, jossa äiti asui, näki vanhan Jussin kainalosauvoineen ja Ryysy-Maijan, jolta särky oli ajanut silmän päästä ja kaikki Kaskis-mummon pojat toinen toistaan likaisempana, nälkäisempänä…

Vihdoin näki hän naisen istuvan kumarruksissaan kivellä, kasvot käsiin kätkettyinä ja hiljaa nyyhkien. Vavistus puistutti häntä; hän aavisti, kuka se oli, mutta samalla pelkäsi saada sen tietää. Miksi tapaisi hän hänet juuri täällä, kaikkien näiden murheellisten, kärsivien ihmisten joukossa ja kylmässä ilmassa, joka värisytti luihin asti, miksi ei tuolla, kultaisen portin sisäpuolella, kiiltävillä katukivillä, kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikkien onnellisten ihmisten joukossa? Siellä olisi hän niin mielellään nähnyt hänet, mutta ei täällä…

Ja hän tahtoi juosta tiehensä, mutta ei voinut; hänen täytyi mennä tuon naisen luo ja kysyä, miksi itki.