Ainoastaan äidin mielessä pysyi tuo köyhän, pimeän huoneen muisto, ja jyrkkä eroitus, mikä oli olemassa kotoisen jouluilon ja tuon kurjuuden välillä tuntui keskellä iloa hänen sydämessään tuskallisena tunnon vaivana…
Vasta yhtätoista käydessä tulivat äiti ja lapset kotiin. Mutta lasten mielestä oli kumminkin hyvin ikävää, kun täytyi mennä nukkumaan mieli täynnä iloa ja onnea ja huomispäivän odottamista, sillä silloin saisivat he mennä joulukirkkoon, — edellisinä vuosina olivat olleet liian pienet, mutta tänä vuonna oli äiti luvannut, että he saisivat olla mukana, ja sehän kumminkin oli hupaisinta kaikista.
Heidän olikin vaikea nukkua iloisine, ihmeellisine ajatuksineen, ja kun vihdoin toiset olivat nukkuneet, kun ei Elli enää väännellyt ja huokaillut vuoteellaan, ja äitikin säännöllisen tasaisesti hengittäen oli uneen vaipunut, silloin pikku Kyösti vielä oli valveilla ja mietiskeli. Oli niin äänetöntä hänen ympärillään, hän vain avosilmin tuijotti pimeyteen, ja silloin tuntui hänestä niin juhlalliselta, kun nyt oli joulu-yö, se yö, jolloin Jeesus syntyi seimessä ja paimenet ja enkelit lauloivat. Hän toisteli hiljaa mielessään jouluvirren:
Enkeli taivaan lausui näin:
Miks' hämmästyitte säikähtäin?
Ma suuren ilon ilmoitan
Maan kansoille nyt tulevan.
Herramme Kristus teille nyt
On tänään tänne syntynyt,
Ja tää on teille merkiksi:
Seimessä lapsi makaapi.
Ja lausuessaan näitä sanoja tuntui niin väljältä, vapaalta hänen ympärillään, ikäänkuin huone olisi väljennyt äärettömiin, — ja tuo ihana jouluyön ihme tapahtui uudestaan hänen mielikuvituksessaan. Hän näki seimen ja tallin, missä maailman Herra syntyi tullakseen kaikkien ihmisten veljeksi, kaikkien, suurien ja pienien, köyhien ja rikkaiden, vieläpä Kyöstinkin, vaikka hän oli tuommoinen vähäpätöinen poika, joka usein oli paha ja tottelematon. Oi, kuinka tämä oli suurta ja ihmeellistä, ja kuinka Kyösti mielestään tällä hetkellä rakasti pientä Jeesus-lasta. Hän näki paimenten pitkät sauvat kädessä paimentavan laumaansa pimeällä kedolla, ja sitten ihmeellisen valon välähtävän taivaasta, ja ilmassa kuului suloinen laulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto…"
Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennenkuin seuraavana aamuna, kun Liina huusi hänen nimeänsä hänen korvaansa ja pudisteli häntä olkapäistä saadakseen häntä nousemaan ylös.
Mutta voi, kuinka vaikeaa oli nousta. Kerta kerraltaan hän letkahti vuoteellen ja oli jälleen nukkumaisillaan, mutta silloin sai kuulla sanan "joulukirkko" ja tuli siitä aivan hereilleen, hyppäsi nuolen-nopeudella sängystään, pukeutui kiltisti ja oli määrä-ajaksi valmis pienessä palttoossaan, lakki päässä ja virsikirja kädessä. Äiti ja lapset menivät nyt kirkkoon, joka oli vain neljännestunnin matkan päässä heidän asunnostaan.
Kyösti ja Elli tulivat aivan hämilleen nähdessään suuren temppelin satojen kynttiläin valaisemana. Ja sitten tuli vähitellen syvä äänettömyys koko suuressa ihmisjoukossa, ja ylhäältä parvelta kuuluivat urkujen sävelet ja seurakunta lauloi: "Oi ihana aamuhetki".
Pikku Kyösti oli aivan kalpea ja painautui monta kertaa äitiään vasten.
— Kuinka on laitasi, kultaseni? — kuiskasi äiti ja otti hänen kätensä, — kuinka?