— Hän vaatii, että kaikkien niiden, jotka ovat saaneet paljon, tulee jakaa niille, joilla on vähän, että pienet lapset, joilla onneksensa on hyvä koti, ruokaa ja vaatteita, yltäkylläisyydestänsä antavat köyhille. Sitä Jumala tahtoo!
Lapset eivät vastanneet. He miettivät hetkisen ääneti.
— Äiti, — huudahti Elli vihdoin innostuneena, — me rukoilemme iso-isää ja iso-äitiä, joilla on niin paljon huoneita, antamaan puolet niistä köyhälle väelle, että saavat hyvän asunnon.
— Ja sitten, — sanoi Kyösti, joka ei tahtonut olla huonompi, — pyydämme Gerhard-enoa, joka on niin rikas, antamaan niille rahoja, että saavat ostaa ruokaa ja vaatteita…
— Ei, — vastasi äiti hymyillen, — sitä ei teidän tule tehdä. Antakaa iso-isän ja Gerhard-enon olla rauhassa ja koettakaa itse auttaa köyhiä.
— Niin, mutta meillähän ei ole mitään antamista.
— Onpa niinkin. Saatte niin usein rahoja, joilla ostatte namusia, säästäkää ne; ajatelkaa, kuinka suloista On itse voida auttaa köyhää ja saada nähdä, kuinka iloiseksi hän tulee! Ja kaikki leikkikalut, kuin teillä on … kyllä aina voi antaa, jos vaan oikein tahtoo!
— Tahtooko Jumala sitä? — kysyi Kyösti.
— Aivan varmaan; hän tahtoo sitä, koska sinä rakastaessasi köyhiä, sillä osoitat rakastavasi häntä.
Niin puhuen olivat he käyneet Pitkän Sillan yli ja tulleet iso-isän ja iso-äidin talolle ja porstuaan. Täällä tapasivat he Kaisan ja Leppäsen, jotka kantoivat suurta korillista kääryjä. Yht'äkkiä valtasi heidät joulu-into, joka vähäksi aikaa oli laimentunut; — pimeä, likainen huone, repaleiset lapset, hyväntekeväisyystuumat, kaikki oli silmänräpäyksessä pyyhkäisty heidän mielestään. Unohdettu oli kaikki paitsi tuota hauskaa ajatusta, että nyt todellakin oli joulu-aatto, nyt lauletaan jouluvirsi, sytytetään joulukuusi ja avataan lahjakääryt. Oi, oli niin iloista, että melkein "teki kipeätä!"