— Mutta ehkäpä kumminkin, — arveli Kyösti, jonka oli hyvin vaikea luopua miekastaan, — teemme kuten äiti sanoo ja annamme toisen lahjan, joka heille on soveliaampi.
— Niin, tehkäämme se, — vastasi äiti hymyillen.
— Ei, — sanoi Elli vielä innokkaammin, — tahdomme niin mielellämme antaa juuri nämä; saammeko?
Äiti koetti näyttää, että pari pientä kynttilänjalkaa tinasta tai kyökkikalua puusta olisi yhtä tervetulleita. Mutta Elli yhä vain pyysi saada antaa pienen posliinisen nukke-astiastonsa, jossa koristeina oli niityn kukkia ja perhosia, ja piti niin lujasti rasiasta molemmin käsin, ja hänen silmänsä osoittivat niin suurta rakkautta ja intoa, että äiti antoi hänen tehdä toivomuksensa mukaan…
Kantaen posliini-astiastoansa meni nyt Elli äidin ja Kyöstin kanssa köyhän perheen luo, joka tietysti suuresti hämmästyi tästä lahjasta.
Kyösti taas ei ollenkaan halunnut antaa rakkainta leikkikaluansa, vaan lahjoitti torven ja piiskan, jotka kalut kumminkin aikaansaivat yhtä suuren ilon kuin Ellin astiasto.
Lapset pyysivät hartaasti iltasella saada olla valveilla "näkemässä", kun uusi vuosi alkoi. Äiti tosin vakuutti heille, ettei siinä ollut mitään "nähtävää", mutta he eivät tahtoneet sitä uskoa; Kyösti oli niin varma, että jotakin tapahtui taivaalla, kun kello löi kaksitoista uuden vuoden yönä — hän luuli varmasti vanhan vuoden vierivän alas suurella rytinällä tuolla hyvin kaukana, missä taivas "kaarenee", ja uuden vuoden jossakin nousevan ylös, ja että silloin tulisi olemaan "toisin".
Kumminkin täytyi heidän mennä levolle jo kello 9, sillä äidin mielestä olivat he joulupyhinä valvoneet niin paljon, että nyt tarvitsivat mennä ajoissa makaamaan.
Kun äiti sanoi hyvää-yötä lapsille, suuteli hän heitä monta kertaa ja kysyi heiltä tahtoisivatko luvata tulevana vuonna pyrkiä olemaan hyviä ja tottelevaisia lapsia?
— Tahdon, — vastasi Elli arvelematta.